Serkut kuin sisarukset - silloin ennen

                      Lapsuusaikojemme vilpitön ystävyys,

                      karissut elämän karikoihin.

                      Kohdatessa katsotaan toisen ohitse,

                      pää ei käänny  jälkeen katsomaan.

                      Muistatko, miten nauroimme lapsina yhdessä,

                      turhanpäiväisille asioille vinttikamarissa?

                      Muistatko, kun rakensimme sänkypeitoista

                      teltan suojaksemme kallion vierustalle.

                      Oletko unohtanut, miten juoksimme uimarantaan

                      monesti päivässä?  Miten veimme

                      tuokkosella puolukoita osuuskauppaan

                      saadaksemme lakritsaista purukumia?

                      Muistathan, miten pyöräilimme lavatansseihin

                      perunajauholla tärkätyt hameet kahisten?

                      Palatessamme naapurin emäntä istui jo

                      lypsämässä, kun ajoimme laitumen ohitse.

                      Elimme yhdessä nuoruutta, rakastumisia,

                      häitä ja lastemme syntymiä. Arkielämääkin.

                      Tänään emme enää  jaa toistemme iloja.

                      Tapaamme vain surussa, hautajaisissa. Pakosta.

                     

                      Toiseen meistä sattuu varmasti enemmän.

                      Se en ole minä. Anteeksipyyntöni oli turha.

Anteeksipyydetty on anteeksi saatu. Amen.

Olen sinusta vapaa. Mutta en onnellinen.

                      Katkeruus voi kalvaa vihaakin pahemmin,

viha on aina pahan käyttövoima.

                      Sääli on armeliaisuutta, katkeruus vihaa.

                      Kannattaisiko sinun luopua vihaamasta,

vaikkapa vain oman itsesi tähden.

Hiekka valuu tiimalasissa. Emme ole nuoria enää.

                      Eikä suku ole aina se pahin!