Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

VANHAN ROSKISDYYKARIN VALITUSVIRSI

Roskien viskaajat pahoitti mieleni,
siltikin päätin vain purra kieleeni;
kerätä purkit ja muoviset kassit,
kaljapurkit ja tupakkamassit,
rikotut pullot ja lasinsirut.
Asialla  olleet lienee ne ”pirut”
pojannulikat, aina vaan samat
jotka metsään kantoivat säkissä kamat,
muka piiloon ongelmajätteensä!

Mummo ja pappa, me peräkanaa
kuljemme mustinkanvarpujen vanaa
raahaten perässä jätesäkkiä,
kunpa vain saisimme puhtaaksi äkkiä
graffiittipiirtäjäin sotkeman tien.
”Annas kun minä vuorollain vien
säkkiä pihamme roskista kohti!”
Selkäänsä pappa jo nostaa tohti
säkin pullollaan spraymaalipurkkeja.

Ikä jo painaa askelta vähän.
Entä jos istahdammekin tähän;
siksihän kannoimme oman penkin!
Hitto, ne särkeneet ovat jo senkin!
Eikö saa mikään ehjänä olla,
eikö niillä nyt säteile polla!
Vanhat kun penkillä levähtää voisi -
näky on ikävä, suorastaa kroisi.
Penkistä jäljellä vain  pirstaleita.

Kalliopolkujen sammalmatto
on crossimopojen iltainen ratto.
Poluilla syvät on ajourat,
sivuun lentäneet sammaleet, kurat.
Auta ei puheet, hyvä, ei paha.
Löysässä vanhemmilta on raha
bensaan ja kovaääniseen menoon.
Muutama mäntykin ajettu kenoon!
Kas, meiltä lupaa ei kysynyt kukaan!

Maailma muuttuu vaan hurjemmaksi,
harmittelevat vanhat nää kaksi
ja kantavat jätteitä jälleen kerran.
Ja ovat jo kantaneet aimo verran!
Nää nuoremmat repussa maalinsa kantaa,
mut tyhjät purkkinsa olla antaa;
ne viskovat luontoon, kaipa se kestää
he luulevat varmaan, ja mikäpä estää
nykynuoria, vastuuta vailla.

Ja mummo ja pappa ne luonnosta huolta
nyt kantavat, jätesäkkiä yhdessä tuolta
he täyttävät viskotuin maalipurkein,
kun käytös nuorten on mitä surkein.
Kuka mahtaa kotona siivota heillä
kun tällainen näky on kaduilla, teillä?
Jos joskuskaan sellainen laki saadaan
ett edelleen näyttää vois kansa maataan,
sen sinijärviä, metsiä, kallioita,
ja ylpeinä sanoa: ”Mikään voita!”



(luonnoksista tämäkin vuosien takainen valitusvirsi löytyi, lienenkö sen jo postannut aiemminkin, en muista, mutta olkoon nyt tässä sitten uudelleen)












LOPPUKESÄN LORUJA

Sade piiskaa järven pintaa -
missä kesän lämpö on?
Pelko tahtoo nousta rintaan,
pian syksy, toivoton
suven valon, lämmön kaipuu.
Sateen myötä kaikki haipuu
järven pintaan, sulautuu.
Kohta on jo elokuu.

Kypsyy pian mustikat,
mesimarjat, mansikat.
Terveyttä niistä saa
kun vaan jaksaa ahertaa!
Poimimista kyllä riittää,
suussa maistuu, vatsa kiittää.
Suomen luonto tarjoaa
terveyttä, maistuvaa.


(kai viime kesältä -14)

AAMUISIA TUNNELMIA

Marraskuu, ja sataa aina
eilen, tänään maanantaina.
Metsän ruska, niin kuin taulu;
vaan ei kuulu linnun laulu.
Talitintit ainoat
oksistossa tirskuvat.

Sade piiskaa pintaa tien.
Pientä koiraa ulos vien,
hankalaa se silti on -
vettä kaihtaa, onneton.
Eipä auta, vedän näin
postilaatikolle päin.

Pian kirjeet kainaloon,
juoksuaskel, portaikkoon;
ravistelee märän turkin
Simo, minä postit kurkin.
Laskuja on aika pino,
naamataulu mulla vino!

Jospa yhden poutapäivän,
sateettoman valonhäivän
saisi syksyyn mahtumaan.
Mutta sataa aina vaan.

Nurmikkoon jo vesi juuttuu
kunnes lumeksi taas muuttuu,
valkoiseksi pihamaa.
Nyt jo voisi naurattaa...

(tämäkin marraskuinen lätinä löytyi "arkistosta", on viime syksyltä 2014)













PELON PAINO

Harmaa pelon haarniska
ei putoa hartioilta.
Askeleet lyijynraskaina
jättävät jäljet lumiseen luontoon.
Jospa sataisivat unohduksen pisarat,
veisivät pois pahimman pelon.

Jospa auringon kehrä
nousisi uuden toivon
mukanaan tuoden.
Toivon, että turhia murehdin.
Uskon, että kaikki vielä
parhain päin kääntyy.

Uskallanko luottaa.
Muutakaan vaihtoehtoa
ei näköpiirissä.

(tämä syntyi silloin, kun meille ilmestyi kutsumaton vieras syksyllä 2013 ja pelko jatkosta oli joka päivä läsnä)

SURU JA KAIPUU

Miten taivas kyynelehtii
pisaroita järven pintaan!
Ajatukset jälleen ehtii -
ikävä kun nousee rintaan -
siihen päivään raskaaseen. 

Kauneimmillaan kesäpäivä 
lämmin, arki aurinkoinen.
Sisimmässä huolen häivä.
Sitten alkoi matka toinen,
matka murheen, ikävän.

Vuodet raskaat taakse jää.
Ehkä paremmin kuin  silloin
elämää nyt ymmärtää.
Raskasta on usein illoin, 
itku uneen siivittää.

Ikävään ja kaipaamaan 
jäämme sua. Raskas taakka,
joka painaa aina vaan.
Elämämme loppuun saakka.
Unohtaa sua emme voi.



(tämä runonen on syntynyt muutama vuosi sitten ikävästä, kaipauksesta, surusta joka jäi 30.6.2006  eikä hellitä)








KESÄLLÄ KERRAN

Tämän runosen löysin varastosta paperinipusta, olen raapustellut riimejä heinäkuun viimeisenä vuonna 1991 mökkeröllä:

Näinhän se aina menee loma
kun  järvenrannalla mökki on oma.
Asuu mökin vintissa oravat pienet,
nousee aittapolulle keltaiset sienet.

Joka ikinen aamu heti kun herään
aamu-uinnilla päiväksi voimia kerään.
On oltava lomalla voimaakin mukana,
muuten voi tulla olo niin tukala!

On tuotava lautoja, lyötävä naulat,
ja vaikka pitkiksi venyisi kaulat
niin joskus jos kotiin aikoo uuteen,
ei varaa kesällä uupeluuteen.

Mennäänpä tästä jo lohkomaan
ja pyykkikiviä kantamaan.
Vai unohdettaisko kokonaan
työt rankat,  jäätäiskö rantaan vaan....

(samalle paperipalalle olin kirjoittanut löytämäni kolmannen säkeistön lauluun Kaunis on luoksesi kaipuu...)
Nämä vanhat runotekeleet täytyy nyt kuitenkin postata että säilyvät bogissani ja korvaavat paperilappuset huushollissa. Muutamia muitakin on, postaan nekin vaikka eivät nyt niin ajankohtaisiakaan...