SYYSRIIMITTELYÄ

Taisi mennä jotain pieleen
kun ei mitään nouse mieleen.
Runoa ei suoni pukkaa,
harmittelen, suorin tukkaa....

Riimittelyyn olis mieli
vaan ei taivu Anja kieli.
Askel metsän laitaan kantaa.
Virikkeitä ehkä antaa
kuura maan,  ja lehden lento,
tuulen suukko poskeen hento.

Metsäpolku ohi lammen;
tuuli riipoo lehdet tammen,
polun pintaan syntyy matto,
yllä kirkas taivaan katto.

Kuusimetsä, niinkuin taulu!
Siitä pulpahtaakin laulu
Mörri-Möykyn pesäkolon,
peikon turvallisen olon.

Sammal peittää kallion,
syksyn ruska kaunis on.
Metsäorvokkikin vielä
kukassansa metsätiellä.

Vahverotkin vielä luuraa
sammaleessa! Lunta, kuuraa
puhalteelee tuuli öin,
taivas kirkkain tähtivöin
revontulten loistaa antaa.
Talveen meidät syksy kantaa.

Eipä taaskaan tikku kieleen
mennyt, nousi sanat mieleen.
Ulkoilma tekee terää,
ajatukset siellä herää...


(ja tervetuloa runonpunontaan uudet lukijat!)

TIKKU KIELESSÄ

On kuin olis tikku kieleen
tullut, kun ei runot mieleen
ole nousseet pitkään aikaan.
Mikäs sen nyt aikaan saikaan?
Liekö syksyn sadesäissä
syy, vai niissä taikka näissä
puuhastelun mietinnöissä.
Kenties valvotuissa öissä?

Yöllä piinaa täysikuu,
sade piiskaa, taikka muu
hiertää alla hiusten rajan.
Koetan kestää tämän ajan.
Reippautta kyllä sain
metsästä, kun eilen hain
vahveroita talven tulla.
Riittävästi on jo mulla.

Päivät silti samaa rataa
peräperää aina mataa.
Tempaistava akka on
säälin suosta, onneton.
Reippaaksi mä alan heti.
Homma tämä kiinni veti.
Valita en syksyn säästä
otan kiinni ilon päästä.

Ja heti huomenna käynnistyy
uusi ja positiivinen asenne
elämään, syksyyn...hih.
Näkispä vaan.