HAAVEITA VAIN

Kuuletko jo kevään äänen?

Mustarastaan polveilevan sävelkuvion

valkoisten koivunrunkojen välistä?

Vihertävien silmujen aukeavan,

ja talitiaisten keräävän  pieniä

karvatupsuja pesäpönttöihinsä.

Tai  leskenlehtien nostavan päätään

tienvarsiojien savisista reunuksista?

Näetkö terhenisten tanssivan

metsälammen läheisyydessä,

kosteilla karhunsammalilla

utuiset harsohameet liehuen?

Entäpä rupisammakoiden kosinnan

lammen nuottaruohojen välissä?

Avaa aistisi vastaanottamaan

kevät, kevät! Se on täällä!

Herään haaveilemasta. Lunta

takapiha tulvillaan ja lammikko,

vielä kokonaan jään vangitsema.

Niin kovin toivoisin kevättä,

valoisia päiviä, kuulaita iltoja

ja mustarastaan huilukonserttia

takapihan koivikosta.

Terhenisten tanssi antaa vielä odottaa....

PAKKASYÖ

Täyden kuun kelmeä valo

tuo kummitukset kurkistelemaan

ikkunoiden takaa verhojen välistä.

Vaistomaisesti vedän peittoa ylemmäksi

leukaani asti, suljen silmäni ja lasken lampaita.

Tunnen jännityksen kangistavan, en saa unta.

Kuvittelen lepakkoja lentelemään

edestakaisin vuoteeni yläpuolelle,

susia hiiviskelemään pihan laidalle

puiden jättämiin varjoihin.

Pienikin risahdus saa aistit valpastumaan,

kuuntelen hiiren hiljaa yön ääniä.

En pysty rentoutumaan unien tulla.

Varmasti tiedän, ettei mitään pelottavaa ole.

KUUTAMOSSA

Kirkas  yökuutamo heijastuu

pihaa reunustavien koivujen

vaaleista rungoista,

varjot viipyvät pitkinä mustina juovina

valkealla, yön hohtavalla hangella.

Kuutamon valaisemalla pihalla

ketun öisten askelten rivi

pakkasessa hohtavien timanttien ohi

runkojen välistä metsän varjoihin.

Tummien kuusten takana väijyy pimeys.

JÄÄKUKAT

Syksyn ensimmäisten pakkasten

piirtämät jääkukat

kuistin ristikkoikkunoissa.

Ovi painettu kiinni ulkopuolelta

ilman varpuluutaa rappusilla.

Et ole enää täällä, olet lähtenyt,

et palaa enää pieneen tupaasi.

Iso leivinuuni ei enää levitä lämpöään

eikä uunissa haudu karjalanpaisti.

Olet mennyt. 

Itku kurkussa katselen ympärilleni

tyhjäksi jääneessä talossa.

Miten hiljaiseksi muuttuukaan,

kun jätämme taaksemme kaiken,

kokonaisen ihmiselämän.

Muistot, vain muistot.

Kantamassa uuteen huomiseen.

VAHVEMPI MEISTÄ

Tyyni ilmeesi, järkkymätön olemuksesi;
tartun käteesi ja tunnen lämmön virtaavan
sieluni jokaiseen sopukkaan, turvaksi.

Ilmeesi ei värähdä, vain kätesi kosketus
kertoo perhosista vatsassasi
kun kätesi puristuu sormieni ympärille
tarpeettoman lujasti.

Mieleni rauhoittuu ja hengitykseni tasaantuu.

Ei enää mitään hätää,  tilanne ohi.

Voimme laskea perhoset lentelemään

takaisin   kukkaniityille.

MITÄ SINULLE OIKEASTI KUULUU

Ystäväni, vuosien takaa,

haluaisin tänään,

ystävänpäivänä,

tietää mitä sinulle kuuluu!

Vieläkö kannat kaunaa minulle

mitättömästä väärinkäsityksestä,

toisen lausahduksesta,

johon olen osaton.

Olen monesti harmitellut sitä,

että väliimme aukesi

railo ilman omaa syytämme,

ja siksi ettemme asiasta pysyneet puhumaan.

Olisiko  ollut liian vaikeata meille

kummallekaan, jos asian todet

olisikin nostettu aikanaan

kissan lailla pöydälle?

Kaatunutta maitoa lie turha itkeä,

mutta meidän – sinun ja minun -

ystävyytemme  ei kai sitten

ystävyyttä liene ollutkaan.

Vaikka niin luulimme ja vaikka sitä kesti

yli neljä vuosikymmentä

pitkän ajan. Silti minusta välillä 

vielä nytkin tuntuu haikealta. 

      

ERÄS ONNITTELURUNONEN

ARJA-SERKKU VIISKYT VUOTTA:

JUHLAT TÄNÄÄN, EIKÄ SUOTTA.

PIRTSAKALTA  ROUVA NÄYTTÄÄ

VAIKKA TÄYDET VUODET TÄYTTÄÄ.

LÄHELTÄ JA KAUKAA SERKUT

SAAPUI JUHLIIN; MONET HERKUT

NOTKUMAAN SAA PITOPÖYTÄÄ.

VARMAAN ITSEKUKIN LÖYTÄÄ

TÄÄLTÄ LÄHEISIMMÄT TUTUT;

KUULUMISET, MONET JUTUT

VAIHDETAAN JA SAADAAN MUKAAN.

TAPAAMISTA TUSKIN KUKAAN

UNOHTAA VOI PITKÄÄN AIKAAN.

KUKA KAIKEN AIKAAN SAIKAAN?

KUTSUMALLA SYNTTÄREILLE

AUTOTYTTÖ!  TEITPÄS MEILLE

KESÄPÄIVÄN AURINKOISEN,

YLLÄTYKSEN MELKOMOISEN!

ONNITTELUJA, HALAUKSIA,

SIVELYJÄ, SIPATUKSIA!

SINISIÄ AJATUKSIA, SILKINPEHMEITÄ ILMEITÄ,

SINISTEN KUKKIEN LUMOA

VIISIKYMPPISELLE SERKKUTYTÖLLE.

Juhlat Moision kartanossa 18.7.2004

MATKALLA

                      Olen edelleen matkalla, tietäisinpä vain

kauanko kestää. Vieläkö kauan?

                      Askel painaa jo,  taakka hiertää hartioitani.

                      Määränpäänä oma sisäinen tyyneys.

                      Paljonko  matkaa sinne vielä onkaan?

                      Takaisin en tahdo, enkä voi kääntyä.

                      Tämä matka on minun omaan itseeni vaellettava.

                      Tämä taakka on minun itseni jaksettava kantaa.

                      Voimaksi mukaani ne pienet onnen murut,

                      joita kannan murheitteni muassa.

                      Tarvitsen niitä vähän väliä,  noustakseni.

                       Kompastelen, mutta etenen kuitenkin.

                      Vieläkö on pitkä taival edessäni?

                      Vieläkö jalkani suostuvat ottamaan askeleen?

                      Vieläkö hiertyneet hartiani kantavat kuormaani?

                      Tiedän, periksi en saa koskaan antaa,

                      luovuttaa en saa kesken matkan.

Matkalla omaan itseeni, sisimpääni.

Serkut kuin sisarukset - silloin ennen

                      Lapsuusaikojemme vilpitön ystävyys,

                      karissut elämän karikoihin.

                      Kohdatessa katsotaan toisen ohitse,

                      pää ei käänny  jälkeen katsomaan.

                      Muistatko, miten nauroimme lapsina yhdessä,

                      turhanpäiväisille asioille vinttikamarissa?

                      Muistatko, kun rakensimme sänkypeitoista

                      teltan suojaksemme kallion vierustalle.

                      Oletko unohtanut, miten juoksimme uimarantaan

                      monesti päivässä?  Miten veimme

                      tuokkosella puolukoita osuuskauppaan

                      saadaksemme lakritsaista purukumia?

                      Muistathan, miten pyöräilimme lavatansseihin

                      perunajauholla tärkätyt hameet kahisten?

                      Palatessamme naapurin emäntä istui jo

                      lypsämässä, kun ajoimme laitumen ohitse.

                      Elimme yhdessä nuoruutta, rakastumisia,

                      häitä ja lastemme syntymiä. Arkielämääkin.

                      Tänään emme enää  jaa toistemme iloja.

                      Tapaamme vain surussa, hautajaisissa. Pakosta.

                     

                      Toiseen meistä sattuu varmasti enemmän.

                      Se en ole minä. Anteeksipyyntöni oli turha.

Anteeksipyydetty on anteeksi saatu. Amen.

Olen sinusta vapaa. Mutta en onnellinen.

                      Katkeruus voi kalvaa vihaakin pahemmin,

viha on aina pahan käyttövoima.

                      Sääli on armeliaisuutta, katkeruus vihaa.

                      Kannattaisiko sinun luopua vihaamasta,

vaikkapa vain oman itsesi tähden.

Hiekka valuu tiimalasissa. Emme ole nuoria enää.

                      Eikä suku ole aina se pahin!

JOS SULJEN SILMÄNI...

Jos suljen silmäni, ovat luomieni alla viime öiset linnunradat,

tumma taivas tuhansine tähtineen.

Jos suljen korvani, hiljaisuudessa kuulen sydämeni sykkeen

tasaisena,  paitsi silloin kun sinua ajattelen.

Jos suljen huuleni, kielelleni jää satoja helliä sanoja,

rakkaudesta sinuun.

Mutta jos avaan sylini, ojennan käsivarteni sinua kohti,

kuulen koko elämäni huutavan kaipuuta,  kiinni sinuun.

Olet elämäni ankkuri, laivani satama ja sieluni turvapoiju.

RIIMIHARJOITUS

Minä tässä kirjoittelen...

                      kunhan vähän harjoittelen.

                      Pappa seuraa sivusta,

                      koira tahtoo raksuja.

                      On se kumma, ettei passaa

- joskus mua kyllä rassaa –

viettää iltaa jossain muuten!

Jos oon  tärkee? –Niin mä luulen.

Molemmat nääs vahtii mua,

muijaa loppuunkaluttua.

SYNTYMÄPÄIVÄRUNO

ESTERILLE  90-VUOTISPÄIVÄNÄ

  

                      Sait syntymälahjaksi iloisen mielen

                 ja äänen kirkkaan, kuin satakielen.

                 On silmissäs pilke viel tytön nuoren,

                 ja tahtos on vahva, voit siirtää vuoren…

                 Olet aikanas tehnyt sä paljon työtä,

                 hyvä ystävä ollut ain vuosien myötä.

                 Eipä uskoisi paljonko vuosia täytät

                 kun aina niin  pirtsakalta vaan näytät!

                 Siis tänään sua Esteri juhlitaan,

                 paljon onnea, onnea toivotetaan!

                 Myös kiitos, ett ystäväs olla saamme –

                 nyt synttärilaulu jo laulakaamme!

                 Halauksin  Anja ja Jussi

JOULUN MUISTOJA

Lämmitys saunan on tarkkaa puuhaa.

Aikaa se vie, mutta pukkikin luuhaa;

eikä se ehdi aikaisin meille,

eksyy poloinen pimeille teille.

Saunaan aattona, ilman muuta!

Lisäiles, pappa,  taas uuniin puuta!

No koivua, tietty. Ei riuku nyt riitä,

täytyyhän syntyä löylyä siitä.

Tervaisen tontun lauteilta siirrän,

naamaansa sormella sydämen piirrän.

Ammennan kauhalla löylyksi vettä,

paljon ei tarvitse viskata,  että

saunassa lämpö jo alkaa riittää.

Hyvät on löylyt, pappakin kiittää

ja kiipeää lauteille löylyyn somaan,

pienen saunamme verrattomaan.

Ihanaa löylyjen lämmössä loikoa;

käsiä nostella,  nilkkojaan oikoa.

Simo myös lauteilla kyljellään makaa!

Löylynheittäjän käsi on vakaa,

kiuas saa sihinää kivistään sylkeä.

Mepä vain lauteilla käännetään kylkeä!

Simolla saunasta pois on jo mieli;

merkkinä läähätys, punainen kieli.

Kotoisen kylvyn jälkeen on aika

tarkistaa jouluinen lahjojen taika:

kurkistan salaa kuusen alle;

siellä on lahjat ja Simolle nalle.

Jouluaattona mieli on hellä.

Onni ja rauha vain sydämellä;

poissa on kiire ja arkinen työ.

Aivan kohta on jouluyö.

TALVISTA TAKAPIHAA

HUURTEINEN  LUUMUPUU.

LUMIKERROS OMENAPUUSSA.

TALITIAISTEN LENTO TALIPALLOON.

HELMIKUU.

PIENET JÄLJET HANGELLA,

RIIMUKIRJOITUSTA.

KOHTAAMINEN, TAAS ERO,

JA TAKAISIN  LUMEN SUOJAAN.

TIKAN PYRÄHDYS PIHAKUUSESTA.

KUUSENKÄPYJEN VAIHTELUKSI

TARJOLLA AURINGONKUKANSIEMENIÄ.

METSÄPOLKUUN  PIIRTYNEET  JÄLJET,

KAKSI VANAA VIERETYSTEN.

LUMIKELILLÄ  PUITA  PINOON

KELKALLA TALVEN VARAKSI.

ANGERVOT VITIVALKOVAIPASSAAN

NUKKUMASSA HANGEN ALLA.

SITTEN KUN ON AIKA LÄHTEÄ

HUNTU

Muistatko valkoisen morsiushuntuni?

Häittemme jälkeen taittelin sen hellästi

ja kätkin muistojeni laatikkoon.

Sitten, kun olen lähdössä,

hae vanha, kulunut laatikko,

nosta huntuni ja  ompele helmiksi

kaipauksen kyyneleesi.

Kiedo huntu harmaille hiuksilleni

ja lähetä minut matkalle.

Kun olen tullut  perille,

olen  hangella  pakkastimantteina,

lempeinä kesäsateen pisaroina,

tähtinä veden virrassa.

Valkoinen huntu, kesän poutapilvenä

taivaankannella. Kaikki on hyvin.

LÄHTÖ

Askeleesi jälki jää porraspuuhun,

kätesi hipaisu oveni kahvaan.

Katselen läpi sadepisaroiden

miten sinä luotani loittonet -

ja tienvarren pensaat tuuheine oksineen

peittävät sinut minun silmiltäni.

Pilvetön poutapäivä, auringon paiste.

Sade? Se olen minä,

eikä pisaroistani loppua tule.

HELMIKUUN TOINEN

Katon reunalla talven lumet,
riippuvat patjana erkkerin edessä,
peittävät ikkunat puoliväliin.

Suojasää; sentti sentiltä alemmaksi.
Alareunan jääpuikot valuttavat
vesipisaroita noroina.
Mutta lumipatja pitää kiinni kynsillään
mustasta peltikatosta.

Tiedän, tarraudun lumipatjan tavoin
peläten koko ajan alas luisumista.
Tähän asti kynteni ovat pitäneet
peltikatossasi, vaikka kyyneleeni
pisaroina vuotaneetkin.