OODI KURPITSALLE

Tämä tarina on tosi ja tapahtui eräälle soittajapojalle vuosia, vuosia  sitten. Tai itseasiassa soittajapoika ei ollut ihan sivustakatsojana vaan matkalla ollut vaimonsa.
Vieläkin nousee naurunhörähdys, kun  luen tätä vaimon kertomaa tarinaa:

Soi laulusi herkkänä pilviin niin
ja minulle lausuit sä vain näkemiin.
Luin silti katseestas jotakin muuta -
ja katsoin tarkemmin punaista suuta!
Sinuun hurjasti ihastuin.

Kiihkon salatun rakkauden heti näin
miksi tulikin  mieleeni niin yllättäin?
Mä mietinkin alati nyt kuumeisesti,
mikä salatun onnemme edes esti?
En hillitä kiihkoa voi!

"Oi Kurpitsa, oi Kurpitsa,
sä Kurpitsani mun.
En odottaa mä kauemmin
voi ihanuuttas sun."

Sä tulit illalla luokseni yksin kun  jäin,
hiipien  suojassa  syyshämäräin.
Ovi lukkoon tiukasti narahtain kääntyy,
reisi kiihkeä reittä vasten jo vääntyy.
Niin ihana Kurpitsa mun...

Lukko rapsahtaa uudelleen nyt yllättäin!
Minä keskelle tupaani seisomaan jäin.
On ylläni kalsarit ainoastaan
vaimon edessä, mitäpä nyt sanotaan?
Että Kurpitsa kylässä on?!?

Vaikka koetankin  tarkasti sen selittää,
ei vaimoni mitenkään voi  ymmärtää.
Miksi  Kurpitsaa eessäni kääntelin,
minä oudosti vaimolle vain ääntelin.
Vieläkin mua nolottaa.

Mutta Kurpitsaa silti mä niin haluan,
yksin harmissain muistoaan nyt kaluan.
Kunhan vaimoni  reissuillaan taasen on siellä,
niin vannon, ei kalsarit enää oo tiellä.
On Kurpitsa kylässä taas.

"Oi Kurpitsa...."

30.11.1994 anja

Tämän poljento ei stämmää, mutta tositarinoita pitää merkitä muistiin, hih.

SINIKELLOJA

Sinikelloja poimin mä sulle,
soida kimppuni valssia vois!
Vielä hunnuksi, kuin morsiolle
valkomatarat hulmua tois.
Sinä muistathan häävalssin kerran,
käsivarsillas liidellä sain!
Enää tunteita jäänyt sen verran,
viivyt luonani hetkisen vain.

Valssi tää, hiljainen
keinunta sinikellojen
muiston rakkaan
voimaksi pakkaan,
tietä kun käyn yksinäin. 

Sidon kimppuuni kaiken sen riemun
jota kanssasi kokea sain.
Eron tuska on virta, mi vie mun
yhä kauemmaks sinusta vain.
Sinä muistathan rakkauden silloin -
ensisuudelman, kiihkon se toi.
Kaikki tuo on vain muistona illoin
unelmissaan vain elää sen voi.

Kuitenkaan sua en vois
luovuttaa millään pois
vaikka  tiedän
tuulien vievän
kumpaakin taas eteenpäin.

9.7.1993 anja



Vanhaa tarinaa...silloin joskus yritetty saada valssin poljentoon sanoiksi.

KATKERANSULOINEN PALUU

En mä uskonut tunteitain silloin,
järki voitti, sä jäädä sait niin.
Minä sydäntä kieltelin illoin,
vaikka toi sinut ain´ unelmiin.
Lähdin luotasi kauaksi työhön,
mikä leivän ja varmuuden toi.
Sinä jälkeeni katselit yöhön,
kuka lähtee, ei palata voi.


Sulta rakkaani pyydänkin tänään,
ota luoksesi, syliisi sun.
Salli jäädä, mä tyytyisin vähään,
paitsi rakkauteen, olethan mun.
Aina helppo ei palata sinne
minkä kylmästi jättänyt on.
Ellet huoli, en tietää voi, minne
tästä lähtisin nyt onneton.

Kauanhan matkallain
vuosia viivyinkin vain.
Syliisi turvaan painaisin pään.
Sallitko, että siihen mä jään.

4.3.1993 anja





Tervetuloa runoblogiini, Suvi!

SOITTAJAN VAIMON KAIPAUS

Kaappeja siivotessani löysin nipun räpeltämiäni runoja. Se oli siihen aikaan, kun isä lampun osti eli vuodelta 1993. Silloin tein yhteistyötä paikallisen säveltäjän kanssa ja sanoitin muutamia hänen lauluistaan. Nämä runot eivät ole kuitenkaan niitä sanoituksia, ovatpa ihan omia utopioitani, kahden vuosikymmenen takaa.

SOITTAJAN VAIMON KAIPAUS

Miten ihmeessä soittajaan rakastuin?
Siniharmaisiin silmiinkö ihastuin?
Jätin villit vuodet ja vapauden,
sun omasi vain olla luvaten.

Näinpä iltaani yksin taas istun vain,
ajat entiset, riemukkaat muistonain.
Juhlat soittajan työtä on iltaisin,
minä yksin oon, mitä siis menetin?

Järven rantaan käyn iltaisin yksinäin
eikä rakkain kulje nyt vierelläin.
Laine rantaan tuo terveiset aina vaan,
Aamuöisin sun jälleen kohdata saan.

Istun reunalle laiturin keinuvan,
näen kuvani pintaan heijastuvan.
Veden tyyneys mieltäni rauhoittaa,
sua kotiin jaksan taas odottaa.

19.7.1993

(Että tuntuu imelältä, mutta kaipa se kaksi vuosikymmentä sitten vielä sokerikin suussa suli?!?)
Ajattelin postailla näitä tänne pulputuksiini, etteivät häviä paperilaput siivotessa jäljettömiin. Saahan näille ainakin hymyillä nyt...

NYT MATKAA TEEN

Kun pakkanen vaan kiristää
niin pieni reissu piristää...
ja lämpimämpään, etelään
jo tästä kohta lennetään!

On matkalaukku pakattu,
on varpaankynnet lakattu;
kun sandaalit mä jalkaan saan
niin meren rantaa kuljen vaan.

Saan viettää luona ystävän
nyt hetken oivan, lämpimän.
Ja maljan saamme kohottaa,
on ystävyys niin mahtavaa!

Me neljäkymmentä jo vuotta
tunnettu on, eikä suotta
olla niinkuin paita, peppu.
Seikkailuja täynnä reppu!

Kierrelty on kahdestaan
kaupungeissa monen maan.
Aina hyvin tultu juttuun,
eikä suuta pantu muttuun.

Ystävyys on lahja kallis,
minkään sitä en mä sallis
rikkoa, vaan lujittaa.
Se kultaakin on kalliimpaa.

TUO PRINSSI ULJAS, NUORI, SADUN IHMEMAAN..

Ihan pikkuisena aina joskus kesken leikkien
uskoin, että isäni saapuisi ratsastaen pihalle
ja hakisi minut mummolasta.
Ei ratsastanut, kaatui Alakurtissa.
Turhaan odottelin.

Vähän isompana, alle kouluikäisenä,
tähyiltiin talvisen tähtitaivaan taakse,
huopatöppöset jalassa, hiukset jääpuikoilla,
rantarinteessä lumisella saunapolulla.
Sanottiin: juutalaisten nappikauppa auki.

Ensimmäiset ihastukset, lapsellisia.
Haaveita, unelmia. Utopiaa.
Ohi menivät, kohteet vaihtuivat.
Jalat hipaisivat maata vain joka
kolmannella askeleella. 

Sitten saapui hän. Tuo prinssi,
ei ratsulla vaan vanhalla fillarillaan.
Ja minä, siitä asti kun pappi 
sanoi aamenensa, hevosena ja rekenä.
Joskus sentään jalaksilla.

Mutta en valita. En sentään jäänyt
pelkästään reen sijalle.
Huonomminkin olisi voinut käydä.
Haaveet ratsulla karauttavasta
unelmien prinssistä eivät käyneet toteen.

Arkitodellisuus on aina tarua ihmeellisempää.
Elämää, ei sen enempää.
Runoratsu vain joskus yrittää laukata.
Vaatimattomalla menestyksellä.
Niinkuin elämä on. Arkipäivää. Kaikki hyvin.

(tämä on niin tylsä tekele ettei edes kuvia viitsi tähän laittaa...)

EILEN JA TÄNÄÄN

Vesihelmiä oksilla luumupuun
kun alkaa vuosi, ja tammikuun
toinen jo päivä; ulkona suojasää.
Kohta pihalla lunta et yhtään nää
jos räystäiltä vettä, kuin kevään myötä
näin valuu pitkin päivää ja yötä.

Ovat alenneet kinokset reunoilla pihan
ja sukset on laitettu kuntoon, ihan
turhan vuoksi, kun lunta ei lain.
Kumisaappaat jalkaani aamulla hain
vaikka jäässä  aivan pinta tien.
Paras kun metsäpolkua vien
pienen koirulin lenkille aamutuimaan.
Muuten kämmäisin kuperkeikkaan huimaan
jos ei piikkejä  saappaiden pohjan alla.
No, selviän hiljempaa kulkemalla!

Vaan entäpäs tänään? Yhtenään
lumihiutaleet maahan lämpimään
ja oksille vihreän pihapuun;
on kolmas päivä jo tammikuun!

En kaipaa pauketta pakkasten,
en paksua nietosta hankien.
Vain pientä sädettä auringon
joka varjoja reunaan koivikon
taas heittäisi, iloa, toivoa tuoden.
Ja alkaisi tämänkin uuden vuoden.