TUO PRINSSI ULJAS, NUORI, SADUN IHMEMAAN..

Ihan pikkuisena aina joskus kesken leikkien
uskoin, että isäni saapuisi ratsastaen pihalle
ja hakisi minut mummolasta.
Ei ratsastanut, kaatui Alakurtissa.
Turhaan odottelin.

Vähän isompana, alle kouluikäisenä,
tähyiltiin talvisen tähtitaivaan taakse,
huopatöppöset jalassa, hiukset jääpuikoilla,
rantarinteessä lumisella saunapolulla.
Sanottiin: juutalaisten nappikauppa auki.

Ensimmäiset ihastukset, lapsellisia.
Haaveita, unelmia. Utopiaa.
Ohi menivät, kohteet vaihtuivat.
Jalat hipaisivat maata vain joka
kolmannella askeleella. 

Sitten saapui hän. Tuo prinssi,
ei ratsulla vaan vanhalla fillarillaan.
Ja minä, siitä asti kun pappi 
sanoi aamenensa, hevosena ja rekenä.
Joskus sentään jalaksilla.

Mutta en valita. En sentään jäänyt
pelkästään reen sijalle.
Huonomminkin olisi voinut käydä.
Haaveet ratsulla karauttavasta
unelmien prinssistä eivät käyneet toteen.

Arkitodellisuus on aina tarua ihmeellisempää.
Elämää, ei sen enempää.
Runoratsu vain joskus yrittää laukata.
Vaatimattomalla menestyksellä.
Niinkuin elämä on. Arkipäivää. Kaikki hyvin.

(tämä on niin tylsä tekele ettei edes kuvia viitsi tähän laittaa...)