Talven taika, täysikuu.
Pakkasherra, mikäs muu meitä kovin kurittaa!
Ulkona ei olla saa hatutta ja huopikkaitta.
Nenänpäätä nipistää.
Otsanahkaa kiristää kylmä, raikas pakkassää.
Pimenevään iltaan jää loimut revontulten.
Viikko sitten satoi lunta.
Pakkasella luomakunta hiljenee; linnut, kaikki.
Missähän ne tarkenee? Nyt kaipaa lintulauta.
Vihdoin saapuu suojasää.
Aivan kuin se yllättää, mennäänkö nyt kevääseen?
Pihan lumeen jäljet jää, jäniksen ja ketun.
Puut jo lumet ravistaa.
Oksat jälleen nousta saa lumikuorman alta.
Tuntuu mukavalta, taittuu talven selkä.
Kehrä auringonkin nousee,
valoa tuo tullessaan. Lämpöäkin säteissänsä
hiukkasen on mukanaan tähän kylmään Pohjolaan.
Vielä riittää talven säitä.
Onni meille, riittää näitä vaihteluja aina vaan.
Kylmä aika palaa, vaikka välillä jo katoaa.
Syksynlapsi, kesään kurkotan.
Talven kestän, kevään toivon pikaisesti saapuvan.
Kovasti jo ootan sinivuokon kukkivan.
Jälleen siitä kesään, syksyyn.
Uuteen talveen, kevääseen.
Kiertää vuodet samaa rataa
aina vaan ja uudelleen.
(tajusin, ettei kokonaiseen vuoteen ole runosuoneni pulputellut paperille asti, joten tämän aamun mietteitä tässä ja nyt).
Oi että: hienosti pulppuaakin, Anja-Regina!
VastaaPoistaNyt taisi runosuoni aueta, vihdoinkin! ♥♥♥
No, niin. Johan tässä on odotettukin.♥
VastaaPoista