Roskien viskaajat pahoitti mieleni,
siltikin päätin vain purra kieleeni;
kerätä purkit ja muoviset kassit,
kaljapurkit ja tupakkamassit,
rikotut pullot ja lasinsirut.
Asialla olleet lienee ne ”pirut”
pojannulikat, aina vaan samat
jotka metsään kantoivat säkissä kamat,
muka piiloon ongelmajätteensä!
Mummo ja pappa, me peräkanaa
kuljemme mustinkanvarpujen vanaa
raahaten perässä jätesäkkiä,
kunpa vain saisimme puhtaaksi äkkiä
graffiittipiirtäjäin sotkeman tien.
”Annas kun minä vuorollain vien
säkkiä pihamme roskista kohti!”
Selkäänsä pappa jo nostaa tohti
säkin pullollaan spraymaalipurkkeja.
Ikä jo painaa askelta vähän.
Entä jos istahdammekin tähän;
siksihän kannoimme oman penkin!
Hitto, ne särkeneet ovat jo senkin!
Eikö saa mikään ehjänä olla,
eikö niillä nyt säteile polla!
Vanhat kun penkillä levähtää voisi -
näky on ikävä, suorastaa kroisi.
Penkistä jäljellä vain pirstaleita.
Kalliopolkujen sammalmatto
on crossimopojen iltainen ratto.
Poluilla syvät on ajourat,
sivuun lentäneet sammaleet, kurat.
Auta ei puheet, hyvä, ei paha.
Löysässä vanhemmilta on raha
bensaan ja kovaääniseen menoon.
Muutama mäntykin ajettu kenoon!
Kas, meiltä lupaa ei kysynyt kukaan!
Maailma muuttuu vaan hurjemmaksi,
harmittelevat vanhat nää kaksi
ja kantavat jätteitä jälleen kerran.
Ja ovat jo kantaneet aimo verran!
Nää nuoremmat repussa maalinsa kantaa,
mut tyhjät purkkinsa olla antaa;
ne viskovat luontoon, kaipa se kestää
he luulevat varmaan, ja mikäpä estää
nykynuoria, vastuuta vailla.
Ja mummo ja pappa ne luonnosta huolta
nyt kantavat, jätesäkkiä yhdessä tuolta
he täyttävät viskotuin maalipurkein,
kun käytös nuorten on mitä surkein.
Kuka mahtaa kotona siivota heillä
kun tällainen näky on kaduilla, teillä?
Jos joskuskaan sellainen laki saadaan
ett edelleen näyttää vois kansa maataan,
sen sinijärviä, metsiä, kallioita,
ja ylpeinä sanoa: ”Mikään voita!”
(luonnoksista tämäkin vuosien takainen valitusvirsi löytyi, lienenkö sen jo postannut aiemminkin, en muista, mutta olkoon nyt tässä sitten uudelleen)
