Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

25. HEINÄKUUTA




KESÄ SEITSEMÄNTOISTA. EN MUISTAA VOI MOISTA:
KUN AINA VAAN SATAA, JA SITÄ RATAA
KESÄN LÄMPÖISET PÄIVÄT VAIN HAAVEEKSI JÄIVÄT.

ON JOILLAKIN LOMAA, MUTTA TOIVOTTOMAA
KUN EI LOMASTA NAUTI. VOIPA ISKEÄ TAUTI
JO HALUTA LÄMPÖÖN ETELÄN KOKEMAAN SUVEN LÄMPIMÄN.

KYLLÄ MANSIKAT KYPSYY, JA MUSTIKAT,
ON SYKSYYN AIKAA VAIN PIENI HETKI.
SIIS METSÄÄN KOHTA JO SIENIRETKI.

JOS HERKKUA KELTAISTA TÄYNNÄ ON KORI,
EI VALITTAA KANNATA, SORI, SORI.
RIIPIN RAAPIN RIIPUSTIN, ISOIN TIKKUKIRJAIMIN.

25.7.2917 anja

lauantai 13. elokuuta 2016

ELOKUU 2016

Tuuli ujeltaa - on tainnut tulla syys.
Se aallot nostattaa ja mieleen ikävyys
jo hiipii salaa. On kesä ohi siis,
vain muisto mieleen palaa. 














Sade pieksää järven pintaa. Maksetaanko
nyt siis hintaa, muutos ilmastonko tää
kesän meiltä häivyttää?  Vettä, vettä aina vaan
lisää maahan kosteaan sataa aivan yhtenään.

Tuuli puita huojuttaa, neulasista peittyy maa.
Syksyinen ja kolea ulkona on tunnelma.
Vilu iskee tähän akkaan, lisää työnnän puita takkaan.
Mökissä näin tarkenee, ulos ei nyt mieli tee.



















Huojuu oksat pihlajan, pihapuumme komean.
Marjatertut punertuu vaikka nyt on elokuu.
Vielä kypsyy puolukat, marjat syksyn makeat.
Runon riimit hajoaa, syksyyn mieli vajoaa.

Mökillä niemen nokassa
olen kuin rikka rokassa.
Tuli räiskyy takassa,
syksyn tunne akassa.

13.8.2016  laskettelin lorua, taisi tulla porua....

torstai 31. maaliskuuta 2016

ANJAN TARINAA


 Varmaankin se lienee vuosi viiskytkuus
kun itse uskoin, että olis suunta uus
mun elämällä, ratkaisuja tarjolla.
Siihen luotin, odotin jo innolla.















Keskikoulun loppumiseen keväällä
päättyi Anjan opinnot sen eväillä.
Näin jätin kaverit ja ystäväni kaikki,
jäi muistoihin ainoastaan kirkonkylän raitti.

Monet vuodet maailma vei mukanaan,
silti tunsin kaipuun takaisin mä aina vaan.
Viimein niemestä mä pienen palasen
mökin paikaksi sain, rannan kalaisen.
















Nousi seinät hirsistä, ja ylle katto.
Pirtin lattialle kaunis riepumatto,
jonka äiti kutoi, sommitella taisi.
Maton raidoistahan tarinoita tuhat saisi.

Rantamaisemaa kun katsoo harmaat hapset,
aikuisiksi kasvaneet jo kaikki lapsenlapset.
Rantaan Korppisen on mieli aina,
nuoret myöskin kovin innokkaina

omaksensa ottaneet on niemen, rannan.
Kaiken mielelläni heille annan.
Saavat kesäsateet, aurinkoiset päivät,
veneet, rantalaiturit, ne heille kaikki jäivät.














Onhan ihmisen niin hyvä juuret tietää,
silloin helpompi on elää, kaikki sietää
vastoinkäymiset ja ilot murheet elon,
viimat syksyn, talvet, elämisen pelon.

Itse tämän seudun lapsi olen aina.
Täällä huomisen ei murheet mua paina.
Viimein uneen joskus kun mä painan pään,
multiin kotiseudun ainiaaksi jään.


(Löytyi tämä runonen ruutupaperilta, tunnelma 21.10.2014)






keskiviikko 17. helmikuuta 2016

HELMIKUUN AAMU

Katson ulos ikkunasta:
auringon säteet lävistävät
männyn oksiin tarttuneet
pienet vesipisarat tehden niistä
hohtavia timantteja,
jotka auringon lämpö pudottaa
yhden kerrallaan alas maahan.

Muutama päivä sitten sataneen
pakkaslumen pinnalla
sädehtivät tuhannet, tuhannet
pienet timantit.
Siirtäisin ne   sormukseeni,
jos kestäisivät lapasen 
lämpöä sulamatta vesipisaroiksi.

Nautin helmikuun valoisista,
pidentyneitä päivistä.
Timanteista hangella ja
mäntyjen oksistossa.
Nautin jäniksen jäljestä puutarhan
aitovieressä, sinitiaisesta lintulaudalla 
ja kevään odotuksesta...

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

TALVISIA MIETTEITÄ



Talven taika, täysikuu.
Pakkasherra, mikäs muu meitä kovin kurittaa!
Ulkona ei olla saa hatutta ja huopikkaitta.













Nenänpäätä nipistää.
Otsanahkaa kiristää kylmä, raikas pakkassää.
Pimenevään iltaan jää loimut revontulten.

Viikko sitten satoi lunta.
Pakkasella luomakunta hiljenee;  linnut, kaikki.
Missähän ne tarkenee? Nyt kaipaa lintulauta.













Vihdoin saapuu suojasää.
Aivan kuin se yllättää, mennäänkö nyt kevääseen?
Pihan lumeen jäljet jää, jäniksen ja ketun.

Puut jo lumet ravistaa.
Oksat jälleen nousta saa lumikuorman alta.
Tuntuu mukavalta, taittuu talven selkä.

Kehrä auringonkin nousee,
valoa tuo  tullessaan. Lämpöäkin säteissänsä
hiukkasen on mukanaan tähän kylmään Pohjolaan.













Vielä riittää talven säitä.
Onni meille, riittää näitä vaihteluja aina vaan.
Kylmä aika palaa, vaikka välillä jo katoaa.

Syksynlapsi, kesään kurkotan.
Talven kestän, kevään toivon pikaisesti saapuvan.
Kovasti jo ootan sinivuokon kukkivan.













Jälleen siitä  kesään, syksyyn.
Uuteen talveen, kevääseen.
Kiertää vuodet samaa rataa
aina vaan ja uudelleen.


(tajusin, ettei kokonaiseen vuoteen ole runosuoneni pulputellut paperille asti, joten tämän aamun mietteitä tässä ja nyt).






keskiviikko 28. tammikuuta 2015

VANHAN ROSKISDYYKARIN VALITUSVIRSI

Roskien viskaajat pahoitti mieleni,
siltikin päätin vain purra kieleeni;
kerätä purkit ja muoviset kassit,
kaljapurkit ja tupakkamassit,
rikotut pullot ja lasinsirut.
Asialla  olleet lienee ne ”pirut”
pojannulikat, aina vaan samat
jotka metsään kantoivat säkissä kamat,
muka piiloon ongelmajätteensä!

Mummo ja pappa, me peräkanaa
kuljemme mustinkanvarpujen vanaa
raahaten perässä jätesäkkiä,
kunpa vain saisimme puhtaaksi äkkiä
graffiittipiirtäjäin sotkeman tien.
”Annas kun minä vuorollain vien
säkkiä pihamme roskista kohti!”
Selkäänsä pappa jo nostaa tohti
säkin pullollaan spraymaalipurkkeja.

Ikä jo painaa askelta vähän.
Entä jos istahdammekin tähän;
siksihän kannoimme oman penkin!
Hitto, ne särkeneet ovat jo senkin!
Eikö saa mikään ehjänä olla,
eikö niillä nyt säteile polla!
Vanhat kun penkillä levähtää voisi -
näky on ikävä, suorastaa kroisi.
Penkistä jäljellä vain  pirstaleita.

Kalliopolkujen sammalmatto
on crossimopojen iltainen ratto.
Poluilla syvät on ajourat,
sivuun lentäneet sammaleet, kurat.
Auta ei puheet, hyvä, ei paha.
Löysässä vanhemmilta on raha
bensaan ja kovaääniseen menoon.
Muutama mäntykin ajettu kenoon!
Kas, meiltä lupaa ei kysynyt kukaan!

Maailma muuttuu vaan hurjemmaksi,
harmittelevat vanhat nää kaksi
ja kantavat jätteitä jälleen kerran.
Ja ovat jo kantaneet aimo verran!
Nää nuoremmat repussa maalinsa kantaa,
mut tyhjät purkkinsa olla antaa;
ne viskovat luontoon, kaipa se kestää
he luulevat varmaan, ja mikäpä estää
nykynuoria, vastuuta vailla.

Ja mummo ja pappa ne luonnosta huolta
nyt kantavat, jätesäkkiä yhdessä tuolta
he täyttävät viskotuin maalipurkein,
kun käytös nuorten on mitä surkein.
Kuka mahtaa kotona siivota heillä
kun tällainen näky on kaduilla, teillä?
Jos joskuskaan sellainen laki saadaan
ett edelleen näyttää vois kansa maataan,
sen sinijärviä, metsiä, kallioita,
ja ylpeinä sanoa: ”Mikään voita!”



(luonnoksista tämäkin vuosien takainen valitusvirsi löytyi, lienenkö sen jo postannut aiemminkin, en muista, mutta olkoon nyt tässä sitten uudelleen)












LOPPUKESÄN LORUJA

Sade piiskaa järven pintaa -
missä kesän lämpö on?
Pelko tahtoo nousta rintaan,
pian syksy, toivoton
suven valon, lämmön kaipuu.
Sateen myötä kaikki haipuu
järven pintaan, sulautuu.
Kohta on jo elokuu.

Kypsyy pian mustikat,
mesimarjat, mansikat.
Terveyttä niistä saa
kun vaan jaksaa ahertaa!
Poimimista kyllä riittää,
suussa maistuu, vatsa kiittää.
Suomen luonto tarjoaa
terveyttä, maistuvaa.


(kai viime kesältä -14)

AAMUISIA TUNNELMIA

Marraskuu, ja sataa aina
eilen, tänään maanantaina.
Metsän ruska, niin kuin taulu;
vaan ei kuulu linnun laulu.
Talitintit ainoat
oksistossa tirskuvat.

Sade piiskaa pintaa tien.
Pientä koiraa ulos vien,
hankalaa se silti on -
vettä kaihtaa, onneton.
Eipä auta, vedän näin
postilaatikolle päin.

Pian kirjeet kainaloon,
juoksuaskel, portaikkoon;
ravistelee märän turkin
Simo, minä postit kurkin.
Laskuja on aika pino,
naamataulu mulla vino!

Jospa yhden poutapäivän,
sateettoman valonhäivän
saisi syksyyn mahtumaan.
Mutta sataa aina vaan.

Nurmikkoon jo vesi juuttuu
kunnes lumeksi taas muuttuu,
valkoiseksi pihamaa.
Nyt jo voisi naurattaa...

(tämäkin marraskuinen lätinä löytyi "arkistosta", on viime syksyltä 2014)













PELON PAINO

Harmaa pelon haarniska
ei putoa hartioilta.
Askeleet lyijynraskaina
jättävät jäljet lumiseen luontoon.
Jospa sataisivat unohduksen pisarat,
veisivät pois pahimman pelon.

Jospa auringon kehrä
nousisi uuden toivon
mukanaan tuoden.
Toivon, että turhia murehdin.
Uskon, että kaikki vielä
parhain päin kääntyy.

Uskallanko luottaa.
Muutakaan vaihtoehtoa
ei näköpiirissä.

(tämä syntyi silloin, kun meille ilmestyi kutsumaton vieras syksyllä 2013 ja pelko jatkosta oli joka päivä läsnä)

SURU JA KAIPUU

Miten taivas kyynelehtii
pisaroita järven pintaan!
Ajatukset jälleen ehtii -
ikävä kun nousee rintaan -
siihen päivään raskaaseen. 

Kauneimmillaan kesäpäivä 
lämmin, arki aurinkoinen.
Sisimmässä huolen häivä.
Sitten alkoi matka toinen,
matka murheen, ikävän.

Vuodet raskaat taakse jää.
Ehkä paremmin kuin  silloin
elämää nyt ymmärtää.
Raskasta on usein illoin, 
itku uneen siivittää.

Ikävään ja kaipaamaan 
jäämme sua. Raskas taakka,
joka painaa aina vaan.
Elämämme loppuun saakka.
Unohtaa sua emme voi.



(tämä runonen on syntynyt muutama vuosi sitten ikävästä, kaipauksesta, surusta joka jäi 30.6.2006  eikä hellitä)








KESÄLLÄ KERRAN

Tämän runosen löysin varastosta paperinipusta, olen raapustellut riimejä heinäkuun viimeisenä vuonna 1991 mökkeröllä:

Näinhän se aina menee loma
kun  järvenrannalla mökki on oma.
Asuu mökin vintissa oravat pienet,
nousee aittapolulle keltaiset sienet.

Joka ikinen aamu heti kun herään
aamu-uinnilla päiväksi voimia kerään.
On oltava lomalla voimaakin mukana,
muuten voi tulla olo niin tukala!

On tuotava lautoja, lyötävä naulat,
ja vaikka pitkiksi venyisi kaulat
niin joskus jos kotiin aikoo uuteen,
ei varaa kesällä uupeluuteen.

Mennäänpä tästä jo lohkomaan
ja pyykkikiviä kantamaan.
Vai unohdettaisko kokonaan
työt rankat,  jäätäiskö rantaan vaan....

(samalle paperipalalle olin kirjoittanut löytämäni kolmannen säkeistön lauluun Kaunis on luoksesi kaipuu...)
Nämä vanhat runotekeleet täytyy nyt kuitenkin postata että säilyvät bogissani ja korvaavat paperilappuset huushollissa. Muutamia muitakin on, postaan nekin vaikka eivät nyt niin ajankohtaisiakaan...

maanantai 25. elokuuta 2014

MAANANTAIN RUNONEN

Voi jösses. Löysin tämän runon vuodelta -93. Millaista hunajan valutusta meikäläiseltä on paperille vuotanutkaan. Nyt saa nauraa.


"Sinut saanko, kun maanantai-ilta,
vaikka lyhyen hetken vaan?
Kuinka tuntuvat onnellisilta
pienet tuokiot vain kahdestaan!

Tulet luokseni, aivan kuin salaa,
hiivit luokseni kuutamoon.
Painat suukkosen, kylläpä palaa
sinun huulesi. Luonasi oon.

Huomispäivän en tahtoisi lainkaan
tulla keskelle tunteeni tään.
Liian vähän jää sittenkin aikaa,
aamu jättää pian taas ikävään.

Milloin luonani, rakkahin, voisit
olla kuin yhden illan sä vain?
Mulle suurimman riemun kun toisit,
jos vaan luokseni jäämään sun saan!

kirjoitettu 7.7.1993


sunnuntai 10. elokuuta 2014

NIEMESSÄ 11.8.14



Liekö meidän mummi juoni
kun ei syki runosuoni?
Pitäis olla lasi skumppaa
että mieli säkeet pumppaa...

Askel kevyt, helppo käydä,
kirjoitella niitä, näitä
ilman häntää, ilman päätä
päivitellä poutasäätä.

Mustikoita mussutella,
pihamaalla kuljeskella.
Istuskella laiturilla,
nautiskella; hyvä olla.

Kesän jälkeen saapuu syys,
sadepäivät, hämäryys.
Talven tuiskut, pakkassää,
kinokset ja järven jää.

Uuteen valoon, kevääseen
vuodenajat kierrättää.
Kesään, suveen lämpöiseen,
kaikki tää on elämää....




perjantai 4. heinäkuuta 2014

SATEEN SATTUESSA - SIIS JATKUESSA


Kesä menee samaa rataa:
aina sataa. Aina sataa!
Eipä ole häntää, päätä,
koko ajan samaa säätä.

















Mistä, mistä vettä riittää?
Ensin kaikki kasvit kiittää,
sitten lätäköissä uivat,
tahtoisivat jalat kuivat.














Vihreä on kyllä maa,
tuskin uimaan uskaltaa
kylmään veteen meistä kukaan,
Simokaan ei tule mukaan
katselemaan laiturilta,
olkoon aamu taikka ilta.














Kuikat huutaa: kesä, kesä!
Saaressa on niiden pesä.
Tinttipari pönttöön pesi,
rantamännyn alla vesi
avoimena lainehtii.
Tinttiäidin tshii ja tshii
kuuluu pesäpöntön luota.

















Eikä tinttilapset vuota
turhaan ruokaa kovin pitkään.
Eikö niille riitä mitkään,
muurahaiset, perhoset,
toukat sekä kärpäset.

Lapset huutaa ruokaa, ruokaa!
Tinttipariskunta huokaa:
kokoajan lennätän
ruokaa, minkä ennätän.
Hyttysiä lentäis kyllä
kun ei olis  sade yllä.













Tyyni järvi, märkä maa.
Lämpö  antaa  odottaa.
Mansikoista heikko sato,
viljapelloilla kai kato.
Kestetäänkö ensi kesään
käpertyen omaan pesään?


(Tänään pariin otteeseen aurinko pilkahtanut,
lämpimästi tervehtinyt ja taas peittynyt sadepilviin.
Vaihtelevaista on, mutta parempaa on luvassa - tai sitten ei.
Melkein jo uskonpuute, harmi niiden, joilla on kesäloma juuri nyt)...




torstai 19. kesäkuuta 2014

LÄHESTYY JO MITTUMAARI

Juhannus, tää mittumaari;
mökillä on mummi, vaari
eessään tyyni järvenpinta.
Riemua on täynnä rinta,
odotusta aattoillan.













Lapsenlapset kaarisillan
sukuun silloin muodostaa.
Yhdessä on mukavaa,
kokko suvun yhteinen,
sytytetään, tiedän sen.

Hyttysiä läiskitään
lätkällä, myös hännällään
huitoo niitä pieni Simo.
Itikoilla veren himo
ihoon saa ne istumaan.


















Elämä on mallillaan.
Onhan kesä kautta maan,
toiset vettä niskaan saa,
silti syytä juhlistaa 
vaikka sää ei olis parhain.

Lämpöaalto meni varhain
aikaisemmin toukokuussa.
Lintusilla pesät puussa,
Ruusut kukkii, koleaa
pohjatuulta vaikka saa.


















Illan kruunaa sauna lämmin,
kuka ehtii vikkelämmin
järven syliin pulahtaa?
Vesi kylmää, paleltaa!
Saunaan juostaan nopeaan.

Juhannusta kuka vaan
juhlia voi reippain mielin.
Koivunoksat oven pieliin,
grilliin maukas possunliha.
Ilomieltä raikuu piha.














Juhannusta juhlimaan
itsekukin, siitä vaan!




torstai 27. maaliskuuta 2014

KEVÄÄLLE


Aurinkoiseen aamuun herään;
peipon laulu, airut kevään
oksistosta pihapuun -
portti aikaan kaivattuun,
kohti lämpöä ja kesää!












Talitintitkin jo pesää
uutterasti rakentaa.
Kevät on jo! Ihanaa!
Mustarastaat vielä hetken
virittävät lauluaan.











Mielessäni teen jo retken
Kesärannan poukamaan.
Kuulen liplattavan laineen,
näen sorsan soutavan.
Sydämeni tunnen saaneen
kesämielen ihanan.


maanantai 24. helmikuuta 2014

HÖPÖNHÖPÖÄ ANONYYMILLE

Laitanpa tyrkylle "uuden runon",
kiusamielessä sen nyt punon.
Katson, vieläkö anonyymi
kädessä viuhka ja kaulassa plyymi
kommentit laittaa mun sähköpostiin.

Kommentit kaikki englanninkielen
kääntämään joudun, se tökittää mielen,
piruuttaan joku jos kiusata aikoo
ja kommentit monet päivittäin taikoo,
ei onneksi blogiini näkyviin tule.

Ihme on suuri jos ymmärtää tämän
runomitassa kiusalla esittämän
juttuni, katsotaan kehuuko vielä.
Mitenkä joku jaksaakin siellä
houkuttaa klikkaamaan blogiinsa.

En minä helposti lankaan lennä,
piraattiblogiinsa en minä ennä.
Deletän kommentit sähköpostin,
näinhän minä hänelle kostin.
Enkä aukaise jatkossakaan.

Sehän parhaiten nauraa
ken viimeksi nauraa....
Ja vahingonilo
se puhtainta on....

tiistai 21. tammikuuta 2014

HAASTEVASTAUS

Kaisumarjatta heitti haasteella, yritän siihen todesti vastailla:

1. Mikä on sisustustyylisi?
     - otetaan mitä on, tilpehööri tarpeeton
       kerää pölyt kaapin päällä, koira kulkee joka säällä
       kotonansa kaikkialla, villakoirat sängyn alla....

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten sisustamisessasi?
     - olohuone lienee tärkein, sisustuskin parhain värkein.
     Kipot, kapot, lasit fiinit, täynnä punaa on vitriinit!

3. Mihin käyttäisit rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
    - viljalti jos rahaa oisi, matkustella meikä voisi,
    lentää Uuteen Seelantiin, Australiaan ja Vietnamiin.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
    - enimmäkseen laskut maksan, reissailen ja hyvin jaksan.
    Melkein kuluu, mitä tulee, eikä haittaa kunhan "rulee"...

5. Mistä ajasta unelmoit?
    - nuoruus palaa enää ei, ruuhkavuodet voimat vei.
    Jospa seesteisesti jatkaa voisin vielä elon matkaa.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
     - läheisen jos menettäisin, miten siitä selviäisin?
     Raskasta se kyllä ois, enää yhtään antais pois.

7. Missä olet tunnollisin?
    - työssä olin tunnollinen, ahkera ja kunnollinen.
    Nyt ei enää kello määrää mitä tämä eukko häärää.

8. Minkä inhimillisen virheen annat anteeksi?
     - anteeks tahdon kaiken antaa, turha mukanaan on kantaa.
     
9. Mikä on naisen parhain ominaisuus?
    - lempeys ja sydän lämmin, äitiys ja onni perheen
    hoivaa, hellii, sallii erheen.

10. Mikä on miehen parhain ominaisuus?
      - turvallinen olkapää, vaikkei sitä toiset nää.
      Uskollisuus, selkä suora, kierrä ei kuin kelkan nuora.


Kiitos kaisumarjatta kysymyksistä. Kun osoitit haasteen tänne runoblogiini, yritin riimitellä. Hih.
   
    

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

MARRASKUU

Marraskuu -
ja kohta jo joulu.

Maa vailla lumipeitettä,
vain sateen liottamat
koivunlehdet
ja männynneulaset
lätäköisellä polulla.

Aamu valkenee verkkaan,
pimeys poistuu viivytellen.

Kaipaan kohmeisten lehtien
kahinaa lenkkipolulleni..
Kaipaan vitivalkoista lunta
peittämään puolukkamättäitä.
Kaipaan, vaikka en tiedä,
onko se jätettyä vai tulevaa.
















Huomaan uusia hennonvihreitä
lehtiä mustikanvarvuissa!
Tokko tiesivät, tulee kylmyys,
lunta,  paukkupakkasia.
Miksi avata silmunsa talveen,
sillä  kevääseen on vielä aikaa.

Polun varren uljaat saniaiset
ovat  taittuneet maata vasten.
Kaarelle, suojaksi sammaleesta
nousevalle suppilovahverolle.

Kahlaan kaakaonruskeassa
ruohikossa ja väistelen
vesilätäköitä.
Marraskuu -
ja kohta on joulu.







sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

MITTUMAARIN MIETTEISSÄ



Aurinkoa,   taivaankaari
sininen.  On mittumaari.
Keskikesän suurta juhlaa!
Päivät lämpöänsä tuhlaa.















Yöllä paistaa täysikuu,
kauniimpi kuin mikään muu
silta kuun on järven yllä.
Ihana on kesä, kyllä!

















Aamun tullen kimmeltää
aurinko, ja veteen jää
säteittensä kirkas hohde;
kuvaajalle oiva kohde.














Juhannus on juhlaa kesän,
ihmisenkin oman pesän
onni valtaa, hyvä on
mielikin, niin huoleton!