Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

torstai 31. maaliskuuta 2016

ANJAN TARINAA


 Varmaankin se lienee vuosi viiskytkuus
kun itse uskoin, että olis suunta uus
mun elämällä, ratkaisuja tarjolla.
Siihen luotin, odotin jo innolla.















Keskikoulun loppumiseen keväällä
päättyi Anjan opinnot sen eväillä.
Näin jätin kaverit ja ystäväni kaikki,
jäi muistoihin ainoastaan kirkonkylän raitti.

Monet vuodet maailma vei mukanaan,
silti tunsin kaipuun takaisin mä aina vaan.
Viimein niemestä mä pienen palasen
mökin paikaksi sain, rannan kalaisen.
















Nousi seinät hirsistä, ja ylle katto.
Pirtin lattialle kaunis riepumatto,
jonka äiti kutoi, sommitella taisi.
Maton raidoistahan tarinoita tuhat saisi.

Rantamaisemaa kun katsoo harmaat hapset,
aikuisiksi kasvaneet jo kaikki lapsenlapset.
Rantaan Korppisen on mieli aina,
nuoret myöskin kovin innokkaina

omaksensa ottaneet on niemen, rannan.
Kaiken mielelläni heille annan.
Saavat kesäsateet, aurinkoiset päivät,
veneet, rantalaiturit, ne heille kaikki jäivät.














Onhan ihmisen niin hyvä juuret tietää,
silloin helpompi on elää, kaikki sietää
vastoinkäymiset ja ilot murheet elon,
viimat syksyn, talvet, elämisen pelon.

Itse tämän seudun lapsi olen aina.
Täällä huomisen ei murheet mua paina.
Viimein uneen joskus kun mä painan pään,
multiin kotiseudun ainiaaksi jään.


(Löytyi tämä runonen ruutupaperilta, tunnelma 21.10.2014)