Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

lauantai 26. helmikuuta 2011

HAAVEITA VAIN


Kuuletko jo kevään äänen?
Mustarastaan polveilevan sävelkuvion
valkoisten koivunrunkojen välistä?
Vihertävien silmujen aukeavan,
ja talitiaisten keräävän  pieniä
karvatupsuja pesäpönttöihinsä.
Tai  leskenlehtien nostavan päätään
tienvarsiojien savisista reunuksista?















Näetkö terhenisten tanssivan
metsälammen läheisyydessä,
kosteilla karhunsammalilla
utuiset harsohameet liehuen?
Entäpä rupisammakoiden kosinnan
lammen nuottaruohojen välissä?
Avaa aistisi vastaanottamaan
kevät, kevät! Se on täällä!

Herään haaveilemasta. Lunta
takapiha tulvillaan ja lammikko,
vielä kokonaan jään vangitsema.
Niin kovin toivoisin kevättä,
valoisia päiviä, kuulaita iltoja
ja mustarastaan huilukonserttia
takapihan koivikosta.
Terhenisten tanssi antaa vielä odottaa....




maanantai 21. helmikuuta 2011

PAKKASYÖ















Täyden kuun kelmeä valo
tuo kummitukset kurkistelemaan
ikkunoiden takaa verhojen välistä.

Vaistomaisesti vedän peittoa ylemmäksi
leukaani asti, suljen silmäni ja lasken lampaita.
Tunnen jännityksen kangistavan, en saa unta.

Kuvittelen lepakkoja lentelemään
edestakaisin vuoteeni yläpuolelle,
susia hiiviskelemään pihan laidalle
puiden jättämiin varjoihin.

Pienikin risahdus saa aistit valpastumaan,
kuuntelen hiiren hiljaa yön ääniä.
En pysty rentoutumaan unien tulla.
Varmasti tiedän, ettei mitään pelottavaa ole.

perjantai 18. helmikuuta 2011

KUUTAMOSSA



Kirkas  yökuutamo heijastuu
pihaa reunustavien koivujen
vaaleista rungoista,
varjot viipyvät pitkinä mustina juovina
valkealla, yön hohtavalla hangella.

Kuutamon valaisemalla pihalla
ketun öisten askelten rivi
pakkasessa hohtavien timanttien ohi
runkojen välistä metsän varjoihin.
Tummien kuusten takana väijyy pimeys.


keskiviikko 16. helmikuuta 2011

JÄÄKUKAT


Syksyn ensimmäisten pakkasten
piirtämät jääkukat
kuistin ristikkoikkunoissa.
Ovi painettu kiinni ulkopuolelta
ilman varpuluutaa rappusilla.

Et ole enää täällä, olet lähtenyt,
et palaa enää pieneen tupaasi.
Iso leivinuuni ei enää levitä lämpöään
eikä uunissa haudu karjalanpaisti.
Olet mennyt. 

Itku kurkussa katselen ympärilleni
tyhjäksi jääneessä talossa.
Miten hiljaiseksi muuttuukaan,
kun jätämme taaksemme kaiken,
kokonaisen ihmiselämän.

Muistot, vain muistot.
Kantamassa uuteen huomiseen.



maanantai 14. helmikuuta 2011

VAHVEMPI MEISTÄ

Tyyni ilmeesi, järkkymätön olemuksesi;
tartun käteesi ja tunnen lämmön virtaavan
sieluni jokaiseen sopukkaan, turvaksi.

Ilmeesi ei värähdä, vain kätesi kosketus
kertoo perhosista vatsassasi
kun kätesi puristuu sormieni ympärille
tarpeettoman lujasti.

Mieleni rauhoittuu ja hengitykseni tasaantuu.

Ei enää mitään hätää,  tilanne ohi.
Voimme laskea perhoset lentelemään
takaisin   kukkaniityille.



sunnuntai 13. helmikuuta 2011

MITÄ SINULLE OIKEASTI KUULUU



Ystäväni, vuosien takaa,
haluaisin tänään,
ystävänpäivänä,
tietää mitä sinulle kuuluu!


Vieläkö kannat kaunaa minulle
mitättömästä väärinkäsityksestä,
toisen lausahduksesta,
johon olen osaton.





Olen monesti harmitellut sitä,
että väliimme aukesi
railo ilman omaa syytämme,
ja siksi ettemme asiasta pysyneet puhumaan.

Olisiko  ollut liian vaikeata meille
kummallekaan, jos asian todet
olisikin nostettu aikanaan
kissan lailla pöydälle?

Kaatunutta maitoa lie turha itkeä,
mutta meidän – sinun ja minun -
ystävyytemme  ei kai sitten
ystävyyttä liene ollutkaan.

Vaikka niin luulimme ja vaikka sitä kesti
yli neljä vuosikymmentä
pitkän ajan. Silti minusta välillä 
vielä nytkin tuntuu haikealta. 

      

perjantai 11. helmikuuta 2011

ERÄS ONNITTELURUNONEN


ARJA-SERKKU VIISKYT VUOTTA:

JUHLAT TÄNÄÄN, EIKÄ SUOTTA.
PIRTSAKALTA  ROUVA NÄYTTÄÄ
VAIKKA TÄYDET VUODET TÄYTTÄÄ.

LÄHELTÄ JA KAUKAA SERKUT
SAAPUI JUHLIIN; MONET HERKUT
NOTKUMAAN SAA PITOPÖYTÄÄ.

VARMAAN ITSEKUKIN LÖYTÄÄ
TÄÄLTÄ LÄHEISIMMÄT TUTUT;
KUULUMISET, MONET JUTUT
VAIHDETAAN JA SAADAAN MUKAAN.

TAPAAMISTA TUSKIN KUKAAN
UNOHTAA VOI PITKÄÄN AIKAAN.
KUKA KAIKEN AIKAAN SAIKAAN?
KUTSUMALLA SYNTTÄREILLE

AUTOTYTTÖ!  TEITPÄS MEILLE
KESÄPÄIVÄN AURINKOISEN,
YLLÄTYKSEN MELKOMOISEN!

ONNITTELUJA, HALAUKSIA,
SIVELYJÄ, SIPATUKSIA!
SINISIÄ AJATUKSIA, SILKINPEHMEITÄ ILMEITÄ,
SINISTEN KUKKIEN LUMOA
VIISIKYMPPISELLE SERKKUTYTÖLLE.

Juhlat Moision kartanossa 18.7.2004

torstai 10. helmikuuta 2011

MATKALLA



                      Olen edelleen matkalla, tietäisinpä vain
kauanko kestää. Vieläkö kauan?
                      Askel painaa jo,  taakka hiertää hartioitani.
                      Määränpäänä oma sisäinen tyyneys.
                      Paljonko  matkaa sinne vielä onkaan?
                      Takaisin en tahdo, enkä voi kääntyä.

                      Tämä matka on minun omaan itseeni vaellettava.
                      Tämä taakka on minun itseni jaksettava kantaa.
                      Voimaksi mukaani ne pienet onnen murut,
                      joita kannan murheitteni muassa.
                      Tarvitsen niitä vähän väliä,  noustakseni.
                       Kompastelen, mutta etenen kuitenkin.


                      Vieläkö on pitkä taival edessäni?
                      Vieläkö jalkani suostuvat ottamaan askeleen?
                      Vieläkö hiertyneet hartiani kantavat kuormaani?
                      Tiedän, periksi en saa koskaan antaa,
                      luovuttaa en saa kesken matkan.
Matkalla omaan itseeni, sisimpääni.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Serkut kuin sisarukset - silloin ennen



                      Lapsuusaikojemme vilpitön ystävyys,
                      karissut elämän karikoihin.
                      Kohdatessa katsotaan toisen ohitse,
                      pää ei käänny  jälkeen katsomaan.

                      Muistatko, miten nauroimme lapsina yhdessä,
                      turhanpäiväisille asioille vinttikamarissa?
                      Muistatko, kun rakensimme sänkypeitoista
                      teltan suojaksemme kallion vierustalle.

                      Oletko unohtanut, miten juoksimme uimarantaan
                      monesti päivässä?  Miten veimme
                      tuokkosella puolukoita osuuskauppaan
                      saadaksemme lakritsaista purukumia?

                      Muistathan, miten pyöräilimme lavatansseihin
                      perunajauholla tärkätyt hameet kahisten?
                      Palatessamme naapurin emäntä istui jo
                      lypsämässä, kun ajoimme laitumen ohitse.

                      Elimme yhdessä nuoruutta, rakastumisia,
                      häitä ja lastemme syntymiä. Arkielämääkin.
                      Tänään emme enää  jaa toistemme iloja.
                      Tapaamme vain surussa, hautajaisissa. Pakosta.
                     
                      Toiseen meistä sattuu varmasti enemmän.
                      Se en ole minä. Anteeksipyyntöni oli turha.
Anteeksipyydetty on anteeksi saatu. Amen.
Olen sinusta vapaa. Mutta en onnellinen.

                      Katkeruus voi kalvaa vihaakin pahemmin,
viha on aina pahan käyttövoima.
                      Sääli on armeliaisuutta, katkeruus vihaa.
                      Kannattaisiko sinun luopua vihaamasta,
vaikkapa vain oman itsesi tähden.

Hiekka valuu tiimalasissa. Emme ole nuoria enää.
                      Eikä suku ole aina se pahin!

perjantai 4. helmikuuta 2011

JOS SULJEN SILMÄNI...















Jos suljen silmäni, ovat luomieni alla viime öiset linnunradat,
tumma taivas tuhansine tähtineen.
Jos suljen korvani, hiljaisuudessa kuulen sydämeni sykkeen
tasaisena,  paitsi silloin kun sinua ajattelen.
Jos suljen huuleni, kielelleni jää satoja helliä sanoja,
rakkaudesta sinuun.

Mutta jos avaan sylini, ojennan käsivarteni sinua kohti,
kuulen koko elämäni huutavan kaipuuta,  kiinni sinuun.
Olet elämäni ankkuri, laivani satama ja sieluni turvapoiju.



torstai 3. helmikuuta 2011

RIIMIHARJOITUS

Minä tässä kirjoittelen...
                      kunhan vähän harjoittelen.
                      Pappa seuraa sivusta,
                      koira tahtoo raksuja.
                      On se kumma, ettei passaa
- joskus mua kyllä rassaa –
viettää iltaa jossain muuten!

Jos oon  tärkee? –Niin mä luulen.
Molemmat nääs vahtii mua,
muijaa loppuunkaluttua.

SYNTYMÄPÄIVÄRUNO



ESTERILLE  90-VUOTISPÄIVÄNÄ
  
                      Sait syntymälahjaksi iloisen mielen
                 ja äänen kirkkaan, kuin satakielen.
                 On silmissäs pilke viel tytön nuoren,
                 ja tahtos on vahva, voit siirtää vuoren…

                 Olet aikanas tehnyt sä paljon työtä,
                 hyvä ystävä ollut ain vuosien myötä.
                 Eipä uskoisi paljonko vuosia täytät
                 kun aina niin  pirtsakalta vaan näytät!

                 Siis tänään sua Esteri juhlitaan,
                 paljon onnea, onnea toivotetaan!
                 Myös kiitos, ett ystäväs olla saamme –
                 nyt synttärilaulu jo laulakaamme!

                 Halauksin  Anja ja Jussi

JOULUN MUISTOJA













Lämmitys saunan on tarkkaa puuhaa.
Aikaa se vie, mutta pukkikin luuhaa;
eikä se ehdi aikaisin meille,
eksyy poloinen pimeille teille.
Saunaan aattona, ilman muuta!
Lisäiles, pappa,  taas uuniin puuta!
No koivua, tietty. Ei riuku nyt riitä,
täytyyhän syntyä löylyä siitä.

Tervaisen tontun lauteilta siirrän,
naamaansa sormella sydämen piirrän.
Ammennan kauhalla löylyksi vettä,
paljon ei tarvitse viskata,  että
saunassa lämpö jo alkaa riittää.
Hyvät on löylyt, pappakin kiittää
ja kiipeää lauteille löylyyn somaan,
pienen saunamme verrattomaan.

Ihanaa löylyjen lämmössä loikoa;
käsiä nostella,  nilkkojaan oikoa.
Simo myös lauteilla kyljellään makaa!
Löylynheittäjän käsi on vakaa,
kiuas saa sihinää kivistään sylkeä.
Mepä vain lauteilla käännetään kylkeä!
Simolla saunasta pois on jo mieli;
merkkinä läähätys, punainen kieli.

Kotoisen kylvyn jälkeen on aika
tarkistaa jouluinen lahjojen taika:
kurkistan salaa kuusen alle;
siellä on lahjat ja Simolle nalle.
Jouluaattona mieli on hellä.
Onni ja rauha vain sydämellä;
poissa on kiire ja arkinen työ.
Aivan kohta on jouluyö.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

TALVISTA TAKAPIHAA


HUURTEINEN  LUUMUPUU.
LUMIKERROS OMENAPUUSSA.
TALITIAISTEN LENTO TALIPALLOON.
HELMIKUU.














PIENET JÄLJET HANGELLA,
RIIMUKIRJOITUSTA.
KOHTAAMINEN, TAAS ERO,
JA TAKAISIN  LUMEN SUOJAAN.














TIKAN PYRÄHDYS PIHAKUUSESTA.
KUUSENKÄPYJEN VAIHTELUKSI
TARJOLLA AURINGONKUKANSIEMENIÄ.

METSÄPOLKUUN  PIIRTYNEET  JÄLJET,
KAKSI VANAA VIERETYSTEN.
LUMIKELILLÄ  PUITA  PINOON
KELKALLA TALVEN VARAKSI.

ANGERVOT VITIVALKOVAIPASSAAN
NUKKUMASSA HANGEN ALLA.

SITTEN KUN ON AIKA LÄHTEÄ


HUNTU

Muistatko valkoisen morsiushuntuni?
Häittemme jälkeen taittelin sen hellästi
ja kätkin muistojeni laatikkoon.

Sitten, kun olen lähdössä,
hae vanha, kulunut laatikko,
nosta huntuni ja  ompele helmiksi
kaipauksen kyyneleesi.
Kiedo huntu harmaille hiuksilleni
ja lähetä minut matkalle.









Kun olen tullut  perille,
olen  hangella  pakkastimantteina,
lempeinä kesäsateen pisaroina,
tähtinä veden virrassa.

Valkoinen huntu, kesän poutapilvenä
taivaankannella. Kaikki on hyvin.

LÄHTÖ



Askeleesi jälki jää porraspuuhun,
kätesi hipaisu oveni kahvaan.

Katselen läpi sadepisaroiden
miten sinä luotani loittonet -
ja tienvarren pensaat tuuheine oksineen
peittävät sinut minun silmiltäni.

Pilvetön poutapäivä, auringon paiste.
Sade? Se olen minä,
eikä pisaroistani loppua tule.

HELMIKUUN TOINEN

Katon reunalla talven lumet,
riippuvat patjana erkkerin edessä,
peittävät ikkunat puoliväliin.

Suojasää; sentti sentiltä alemmaksi.
Alareunan jääpuikot valuttavat
vesipisaroita noroina.
Mutta lumipatja pitää kiinni kynsillään
mustasta peltikatosta.

Tiedän, tarraudun lumipatjan tavoin
peläten koko ajan alas luisumista.
Tähän asti kynteni ovat pitäneet
peltikatossasi, vaikka kyyneleeni
pisaroina vuotaneetkin.