Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

torstai 28. helmikuuta 2013

SOITTAJAN VAIMON KAIPAUS

Kaappeja siivotessani löysin nipun räpeltämiäni runoja. Se oli siihen aikaan, kun isä lampun osti eli vuodelta 1993. Silloin tein yhteistyötä paikallisen säveltäjän kanssa ja sanoitin muutamia hänen lauluistaan. Nämä runot eivät ole kuitenkaan niitä sanoituksia, ovatpa ihan omia utopioitani, kahden vuosikymmenen takaa.

SOITTAJAN VAIMON KAIPAUS

Miten ihmeessä soittajaan rakastuin?
Siniharmaisiin silmiinkö ihastuin?
Jätin villit vuodet ja vapauden,
sun omasi vain olla luvaten.

Näinpä iltaani yksin taas istun vain,
ajat entiset, riemukkaat muistonain.
Juhlat soittajan työtä on iltaisin,
minä yksin oon, mitä siis menetin?

Järven rantaan käyn iltaisin yksinäin
eikä rakkain kulje nyt vierelläin.
Laine rantaan tuo terveiset aina vaan,
Aamuöisin sun jälleen kohdata saan.

Istun reunalle laiturin keinuvan,
näen kuvani pintaan heijastuvan.
Veden tyyneys mieltäni rauhoittaa,
sua kotiin jaksan taas odottaa.

19.7.1993

(Että tuntuu imelältä, mutta kaipa se kaksi vuosikymmentä sitten vielä sokerikin suussa suli?!?)
Ajattelin postailla näitä tänne pulputuksiini, etteivät häviä paperilaput siivotessa jäljettömiin. Saahan näille ainakin hymyillä nyt...