Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

lauantai 13. elokuuta 2016

ELOKUU 2016

Tuuli ujeltaa - on tainnut tulla syys.
Se aallot nostattaa ja mieleen ikävyys
jo hiipii salaa. On kesä ohi siis,
vain muisto mieleen palaa. 














Sade pieksää järven pintaa. Maksetaanko
nyt siis hintaa, muutos ilmastonko tää
kesän meiltä häivyttää?  Vettä, vettä aina vaan
lisää maahan kosteaan sataa aivan yhtenään.

Tuuli puita huojuttaa, neulasista peittyy maa.
Syksyinen ja kolea ulkona on tunnelma.
Vilu iskee tähän akkaan, lisää työnnän puita takkaan.
Mökissä näin tarkenee, ulos ei nyt mieli tee.



















Huojuu oksat pihlajan, pihapuumme komean.
Marjatertut punertuu vaikka nyt on elokuu.
Vielä kypsyy puolukat, marjat syksyn makeat.
Runon riimit hajoaa, syksyyn mieli vajoaa.

Mökillä niemen nokassa
olen kuin rikka rokassa.
Tuli räiskyy takassa,
syksyn tunne akassa.

13.8.2016  laskettelin lorua, taisi tulla porua....

torstai 31. maaliskuuta 2016

ANJAN TARINAA


 Varmaankin se lienee vuosi viiskytkuus
kun itse uskoin, että olis suunta uus
mun elämällä, ratkaisuja tarjolla.
Siihen luotin, odotin jo innolla.















Keskikoulun loppumiseen keväällä
päättyi Anjan opinnot sen eväillä.
Näin jätin kaverit ja ystäväni kaikki,
jäi muistoihin ainoastaan kirkonkylän raitti.

Monet vuodet maailma vei mukanaan,
silti tunsin kaipuun takaisin mä aina vaan.
Viimein niemestä mä pienen palasen
mökin paikaksi sain, rannan kalaisen.
















Nousi seinät hirsistä, ja ylle katto.
Pirtin lattialle kaunis riepumatto,
jonka äiti kutoi, sommitella taisi.
Maton raidoistahan tarinoita tuhat saisi.

Rantamaisemaa kun katsoo harmaat hapset,
aikuisiksi kasvaneet jo kaikki lapsenlapset.
Rantaan Korppisen on mieli aina,
nuoret myöskin kovin innokkaina

omaksensa ottaneet on niemen, rannan.
Kaiken mielelläni heille annan.
Saavat kesäsateet, aurinkoiset päivät,
veneet, rantalaiturit, ne heille kaikki jäivät.














Onhan ihmisen niin hyvä juuret tietää,
silloin helpompi on elää, kaikki sietää
vastoinkäymiset ja ilot murheet elon,
viimat syksyn, talvet, elämisen pelon.

Itse tämän seudun lapsi olen aina.
Täällä huomisen ei murheet mua paina.
Viimein uneen joskus kun mä painan pään,
multiin kotiseudun ainiaaksi jään.


(Löytyi tämä runonen ruutupaperilta, tunnelma 21.10.2014)






keskiviikko 17. helmikuuta 2016

HELMIKUUN AAMU

Katson ulos ikkunasta:
auringon säteet lävistävät
männyn oksiin tarttuneet
pienet vesipisarat tehden niistä
hohtavia timantteja,
jotka auringon lämpö pudottaa
yhden kerrallaan alas maahan.

Muutama päivä sitten sataneen
pakkaslumen pinnalla
sädehtivät tuhannet, tuhannet
pienet timantit.
Siirtäisin ne   sormukseeni,
jos kestäisivät lapasen 
lämpöä sulamatta vesipisaroiksi.

Nautin helmikuun valoisista,
pidentyneitä päivistä.
Timanteista hangella ja
mäntyjen oksistossa.
Nautin jäniksen jäljestä puutarhan
aitovieressä, sinitiaisesta lintulaudalla 
ja kevään odotuksesta...

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

TALVISIA MIETTEITÄ



Talven taika, täysikuu.
Pakkasherra, mikäs muu meitä kovin kurittaa!
Ulkona ei olla saa hatutta ja huopikkaitta.













Nenänpäätä nipistää.
Otsanahkaa kiristää kylmä, raikas pakkassää.
Pimenevään iltaan jää loimut revontulten.

Viikko sitten satoi lunta.
Pakkasella luomakunta hiljenee;  linnut, kaikki.
Missähän ne tarkenee? Nyt kaipaa lintulauta.













Vihdoin saapuu suojasää.
Aivan kuin se yllättää, mennäänkö nyt kevääseen?
Pihan lumeen jäljet jää, jäniksen ja ketun.

Puut jo lumet ravistaa.
Oksat jälleen nousta saa lumikuorman alta.
Tuntuu mukavalta, taittuu talven selkä.

Kehrä auringonkin nousee,
valoa tuo  tullessaan. Lämpöäkin säteissänsä
hiukkasen on mukanaan tähän kylmään Pohjolaan.













Vielä riittää talven säitä.
Onni meille, riittää näitä vaihteluja aina vaan.
Kylmä aika palaa, vaikka välillä jo katoaa.

Syksynlapsi, kesään kurkotan.
Talven kestän, kevään toivon pikaisesti saapuvan.
Kovasti jo ootan sinivuokon kukkivan.













Jälleen siitä  kesään, syksyyn.
Uuteen talveen, kevääseen.
Kiertää vuodet samaa rataa
aina vaan ja uudelleen.


(tajusin, ettei kokonaiseen vuoteen ole runosuoneni pulputellut paperille asti, joten tämän aamun mietteitä tässä ja nyt).






keskiviikko 28. tammikuuta 2015

VANHAN ROSKISDYYKARIN VALITUSVIRSI

Roskien viskaajat pahoitti mieleni,
siltikin päätin vain purra kieleeni;
kerätä purkit ja muoviset kassit,
kaljapurkit ja tupakkamassit,
rikotut pullot ja lasinsirut.
Asialla  olleet lienee ne ”pirut”
pojannulikat, aina vaan samat
jotka metsään kantoivat säkissä kamat,
muka piiloon ongelmajätteensä!

Mummo ja pappa, me peräkanaa
kuljemme mustinkanvarpujen vanaa
raahaten perässä jätesäkkiä,
kunpa vain saisimme puhtaaksi äkkiä
graffiittipiirtäjäin sotkeman tien.
”Annas kun minä vuorollain vien
säkkiä pihamme roskista kohti!”
Selkäänsä pappa jo nostaa tohti
säkin pullollaan spraymaalipurkkeja.

Ikä jo painaa askelta vähän.
Entä jos istahdammekin tähän;
siksihän kannoimme oman penkin!
Hitto, ne särkeneet ovat jo senkin!
Eikö saa mikään ehjänä olla,
eikö niillä nyt säteile polla!
Vanhat kun penkillä levähtää voisi -
näky on ikävä, suorastaa kroisi.
Penkistä jäljellä vain  pirstaleita.

Kalliopolkujen sammalmatto
on crossimopojen iltainen ratto.
Poluilla syvät on ajourat,
sivuun lentäneet sammaleet, kurat.
Auta ei puheet, hyvä, ei paha.
Löysässä vanhemmilta on raha
bensaan ja kovaääniseen menoon.
Muutama mäntykin ajettu kenoon!
Kas, meiltä lupaa ei kysynyt kukaan!

Maailma muuttuu vaan hurjemmaksi,
harmittelevat vanhat nää kaksi
ja kantavat jätteitä jälleen kerran.
Ja ovat jo kantaneet aimo verran!
Nää nuoremmat repussa maalinsa kantaa,
mut tyhjät purkkinsa olla antaa;
ne viskovat luontoon, kaipa se kestää
he luulevat varmaan, ja mikäpä estää
nykynuoria, vastuuta vailla.

Ja mummo ja pappa ne luonnosta huolta
nyt kantavat, jätesäkkiä yhdessä tuolta
he täyttävät viskotuin maalipurkein,
kun käytös nuorten on mitä surkein.
Kuka mahtaa kotona siivota heillä
kun tällainen näky on kaduilla, teillä?
Jos joskuskaan sellainen laki saadaan
ett edelleen näyttää vois kansa maataan,
sen sinijärviä, metsiä, kallioita,
ja ylpeinä sanoa: ”Mikään voita!”



(luonnoksista tämäkin vuosien takainen valitusvirsi löytyi, lienenkö sen jo postannut aiemminkin, en muista, mutta olkoon nyt tässä sitten uudelleen)












LOPPUKESÄN LORUJA

Sade piiskaa järven pintaa -
missä kesän lämpö on?
Pelko tahtoo nousta rintaan,
pian syksy, toivoton
suven valon, lämmön kaipuu.
Sateen myötä kaikki haipuu
järven pintaan, sulautuu.
Kohta on jo elokuu.

Kypsyy pian mustikat,
mesimarjat, mansikat.
Terveyttä niistä saa
kun vaan jaksaa ahertaa!
Poimimista kyllä riittää,
suussa maistuu, vatsa kiittää.
Suomen luonto tarjoaa
terveyttä, maistuvaa.


(kai viime kesältä -14)

AAMUISIA TUNNELMIA

Marraskuu, ja sataa aina
eilen, tänään maanantaina.
Metsän ruska, niin kuin taulu;
vaan ei kuulu linnun laulu.
Talitintit ainoat
oksistossa tirskuvat.

Sade piiskaa pintaa tien.
Pientä koiraa ulos vien,
hankalaa se silti on -
vettä kaihtaa, onneton.
Eipä auta, vedän näin
postilaatikolle päin.

Pian kirjeet kainaloon,
juoksuaskel, portaikkoon;
ravistelee märän turkin
Simo, minä postit kurkin.
Laskuja on aika pino,
naamataulu mulla vino!

Jospa yhden poutapäivän,
sateettoman valonhäivän
saisi syksyyn mahtumaan.
Mutta sataa aina vaan.

Nurmikkoon jo vesi juuttuu
kunnes lumeksi taas muuttuu,
valkoiseksi pihamaa.
Nyt jo voisi naurattaa...

(tämäkin marraskuinen lätinä löytyi "arkistosta", on viime syksyltä 2014)