Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Serkut kuin sisarukset - silloin ennen



                      Lapsuusaikojemme vilpitön ystävyys,
                      karissut elämän karikoihin.
                      Kohdatessa katsotaan toisen ohitse,
                      pää ei käänny  jälkeen katsomaan.

                      Muistatko, miten nauroimme lapsina yhdessä,
                      turhanpäiväisille asioille vinttikamarissa?
                      Muistatko, kun rakensimme sänkypeitoista
                      teltan suojaksemme kallion vierustalle.

                      Oletko unohtanut, miten juoksimme uimarantaan
                      monesti päivässä?  Miten veimme
                      tuokkosella puolukoita osuuskauppaan
                      saadaksemme lakritsaista purukumia?

                      Muistathan, miten pyöräilimme lavatansseihin
                      perunajauholla tärkätyt hameet kahisten?
                      Palatessamme naapurin emäntä istui jo
                      lypsämässä, kun ajoimme laitumen ohitse.

                      Elimme yhdessä nuoruutta, rakastumisia,
                      häitä ja lastemme syntymiä. Arkielämääkin.
                      Tänään emme enää  jaa toistemme iloja.
                      Tapaamme vain surussa, hautajaisissa. Pakosta.
                     
                      Toiseen meistä sattuu varmasti enemmän.
                      Se en ole minä. Anteeksipyyntöni oli turha.
Anteeksipyydetty on anteeksi saatu. Amen.
Olen sinusta vapaa. Mutta en onnellinen.

                      Katkeruus voi kalvaa vihaakin pahemmin,
viha on aina pahan käyttövoima.
                      Sääli on armeliaisuutta, katkeruus vihaa.
                      Kannattaisiko sinun luopua vihaamasta,
vaikkapa vain oman itsesi tähden.

Hiekka valuu tiimalasissa. Emme ole nuoria enää.
                      Eikä suku ole aina se pahin!

3 kommenttia:

  1. Hienoa tekstiä. Toisilla on lahja pukea ajatukset sanoiksi! Onnittelut siitä.

    VastaaPoista
  2. Minttuli; tarina on tosi. Ja harmi, että aivan typerästä välit meni vuosikymmeniä sitten poikki.

    VastaaPoista
  3. Sellaista sattuu, myös minulle;(

    Osanottoni, Anja<3

    VastaaPoista