PELON PAINO

Harmaa pelon haarniska
ei putoa hartioilta.
Askeleet lyijynraskaina
jättävät jäljet lumiseen luontoon.
Jospa sataisivat unohduksen pisarat,
veisivät pois pahimman pelon.

Jospa auringon kehrä
nousisi uuden toivon
mukanaan tuoden.
Toivon, että turhia murehdin.
Uskon, että kaikki vielä
parhain päin kääntyy.

Uskallanko luottaa.
Muutakaan vaihtoehtoa
ei näköpiirissä.

(tämä syntyi silloin, kun meille ilmestyi kutsumaton vieras syksyllä 2013 ja pelko jatkosta oli joka päivä läsnä)

SURU JA KAIPUU

Miten taivas kyynelehtii
pisaroita järven pintaan!
Ajatukset jälleen ehtii -
ikävä kun nousee rintaan -
siihen päivään raskaaseen. 

Kauneimmillaan kesäpäivä 
lämmin, arki aurinkoinen.
Sisimmässä huolen häivä.
Sitten alkoi matka toinen,
matka murheen, ikävän.

Vuodet raskaat taakse jää.
Ehkä paremmin kuin  silloin
elämää nyt ymmärtää.
Raskasta on usein illoin, 
itku uneen siivittää.

Ikävään ja kaipaamaan 
jäämme sua. Raskas taakka,
joka painaa aina vaan.
Elämämme loppuun saakka.
Unohtaa sua emme voi.



(tämä runonen on syntynyt muutama vuosi sitten ikävästä, kaipauksesta, surusta joka jäi 30.6.2006  eikä hellitä)

KESÄLLÄ KERRAN

Tämän runosen löysin varastosta paperinipusta, olen raapustellut riimejä heinäkuun viimeisenä vuonna 1991 mökkeröllä:

Näinhän se aina menee loma
kun  järvenrannalla mökki on oma.
Asuu mökin vintissa oravat pienet,
nousee aittapolulle keltaiset sienet.

Joka ikinen aamu heti kun herään
aamu-uinnilla päiväksi voimia kerään.
On oltava lomalla voimaakin mukana,
muuten voi tulla olo niin tukala!

On tuotava lautoja, lyötävä naulat,
ja vaikka pitkiksi venyisi kaulat
niin joskus jos kotiin aikoo uuteen,
ei varaa kesällä uupeluuteen.

Mennäänpä tästä jo lohkomaan
ja pyykkikiviä kantamaan.
Vai unohdettaisko kokonaan
työt rankat,  jäätäiskö rantaan vaan....

(samalle paperipalalle olin kirjoittanut löytämäni kolmannen säkeistön lauluun Kaunis on luoksesi kaipuu...)
Nämä vanhat runotekeleet täytyy nyt kuitenkin postata että säilyvät bogissani ja korvaavat paperilappuset huushollissa. Muutamia muitakin on, postaan nekin vaikka eivät nyt niin ajankohtaisiakaan...

MAANANTAIN RUNONEN

Voi jösses. Löysin tämän runon vuodelta -93. Millaista hunajan valutusta meikäläiseltä on paperille vuotanutkaan. Nyt saa nauraa.

"Sinut saanko, kun maanantai-ilta,
vaikka lyhyen hetken vaan?
Kuinka tuntuvat onnellisilta
pienet tuokiot vain kahdestaan!

Tulet luokseni, aivan kuin salaa,
hiivit luokseni kuutamoon.
Painat suukkosen, kylläpä palaa
sinun huulesi. Luonasi oon.

Huomispäivän en tahtoisi lainkaan
tulla keskelle tunteeni tään.
Liian vähän jää sittenkin aikaa,
aamu jättää pian taas ikävään.

Milloin luonani, rakkahin, voisit
olla kuin yhden illan sä vain?
Mulle suurimman riemun kun toisit,
jos vaan luokseni jäämään sun saan!

kirjoitettu 7.7.1993

NIEMESSÄ 11.8.14

Liekö meidän mummi juoni
kun ei syki runosuoni?
Pitäis olla lasi skumppaa
että mieli säkeet pumppaa...

Askel kevyt, helppo käydä,
kirjoitella niitä, näitä
ilman häntää, ilman päätä
päivitellä poutasäätä.

Mustikoita mussutella,
pihamaalla kuljeskella.
Istuskella laiturilla,
nautiskella; hyvä olla.

Kesän jälkeen saapuu syys,
sadepäivät, hämäryys.
Talven tuiskut, pakkassää,
kinokset ja järven jää.

Uuteen valoon, kevääseen
vuodenajat kierrättää.
Kesään, suveen lämpöiseen,
kaikki tää on elämää....

SATEEN SATTUESSA - SIIS JATKUESSA

Kesä menee samaa rataa:
aina sataa. Aina sataa!
Eipä ole häntää, päätä,
koko ajan samaa säätä.

Mistä, mistä vettä riittää?
Ensin kaikki kasvit kiittää,
sitten lätäköissä uivat,
tahtoisivat jalat kuivat.

Vihreä on kyllä maa,
tuskin uimaan uskaltaa
kylmään veteen meistä kukaan,
Simokaan ei tule mukaan
katselemaan laiturilta,
olkoon aamu taikka ilta.

Kuikat huutaa: kesä, kesä!
Saaressa on niiden pesä.
Tinttipari pönttöön pesi,
rantamännyn alla vesi
avoimena lainehtii.
Tinttiäidin tshii ja tshii
kuuluu pesäpöntön luota.

Eikä tinttilapset vuota
turhaan ruokaa kovin pitkään.
Eikö niille riitä mitkään,
muurahaiset, perhoset,
toukat sekä kärpäset.

Lapset huutaa ruokaa, ruokaa!
Tinttipariskunta huokaa:
kokoajan lennätän
ruokaa, minkä ennätän.
Hyttysiä lentäis kyllä
kun ei olis  sade yllä.

Tyyni järvi, märkä maa.
Lämpö  antaa  odottaa.
Mansikoista heikko sato,
viljapelloilla kai kato.
Kestetäänkö ensi kesään
käpertyen omaan pesään?


(Tänään pariin otteeseen aurinko pilkahtanut,
lämpimästi tervehtinyt ja taas peittynyt sadepilviin.
Vaihtelevaista on, mutta parempaa on luvassa - tai sitten ei.
Melkein jo uskonpuute, harmi niiden, joilla on kesäloma juuri nyt)...

LÄHESTYY JO MITTUMAARI

Juhannus, tää mittumaari;
mökillä on mummi, vaari
eessään tyyni järvenpinta.
Riemua on täynnä rinta,
odotusta aattoillan.

Lapsenlapset kaarisillan
sukuun silloin muodostaa.
Yhdessä on mukavaa,
kokko suvun yhteinen,
sytytetään, tiedän sen.

Hyttysiä läiskitään
lätkällä, myös hännällään
huitoo niitä pieni Simo.
Itikoilla veren himo
ihoon saa ne istumaan.

Elämä on mallillaan.
Onhan kesä kautta maan,
toiset vettä niskaan saa,
silti syytä juhlistaa 
vaikka sää ei olis parhain.

Lämpöaalto meni varhain
aikaisemmin toukokuussa.
Lintusilla pesät puussa,
Ruusut kukkii, koleaa
pohjatuulta vaikka saa.

Illan kruunaa sauna lämmin,
kuka ehtii vikkelämmin
järven syliin pulahtaa?
Vesi kylmää, paleltaa!
Saunaan juostaan nopeaan.

Juhannusta kuka vaan
juhlia voi reippain mielin.
Koivunoksat oven pieliin,
grilliin maukas possunliha.
Ilomieltä raikuu piha.

Juhannusta juhlimaan
itsekukin, siitä vaan!