Miksi runoja?

Vuosien varrelta kertyneitä runosia leijuu pikkuisilla lapuilla pitkin huushollia. Iski päähäni ajatus, voisinko ne vähitellen kerätä yhteen ja samaan kansioon. Siis miks ei blogiin? Miks ei! Runo päivässä karkoittaa dementian niinkuin avantouinti flunssan. Ja saattaapa hyvässä lykyssä karkoittaa lukijatkin!

lauantai 28. tammikuuta 2012

LÄHTÖ

Kädenjälkesi ovenkahvassa, porraspuussa ikävän narahdus.
Hartioittesi ääriviivat pihakuusten tummuutta vasten.
Sataa. Pisarat loitontavat hahmosi näkyvistäni.

Pyyhin kyyneleitä silmistäni ja poskipäiltäni.
Tajuan lähtösi lopullisuuden ja se tuntuu
kipuna jäsenissäni eikä vain sydämessä.

Sade lakkaa vähitellen. Kirkastuu.
Auringon säteen valokaari pöydän pinnalla.
Sumuinen sade, omia kyyneleitäni.
Elämä jatkuu.  Lämmitä, oi aurinko!








6 kommenttia:

  1. Joskus on tehtävä sekin lopullinen lähtö;/

    <3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se vaan on. Toivottavasti kuitenkin vielä muutama
      onnentäyteinen vuosi edessäkin päin.

      Poista
  2. Tämä on niin aitoa tunnetta, että muuta ei voi sanoa. jos muistelen omaa vastaavaa aikaa se alkoi sanoilla,

    /Itken kuin sade pohjaan asti./Itken kuin joki mereen asti./ Olen muistojen janaa täynnä/ Kaikki kyynelin pesty.

    Uskon, että jokainen tuntee saman kun puoliso tai vielä pahempi, jos oma lapsi kuolee. Kirjoittaminen oli vuosien terapiaa, parasta lääkettä ja on yhä. Voimia sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun kokee suuren surun, joko läheisen kuoleman tai muun eroamisen kautta, käy pohjalla. Oikeassa olet, kirjoittaminen on terapiaa ja auttaa jaksamaan.

      Poista