SOITTAJAN VAIMON KAIPAUS

Kaappeja siivotessani löysin nipun räpeltämiäni runoja. Se oli siihen aikaan, kun isä lampun osti eli vuodelta 1993. Silloin tein yhteistyötä paikallisen säveltäjän kanssa ja sanoitin muutamia hänen lauluistaan. Nämä runot eivät ole kuitenkaan niitä sanoituksia, ovatpa ihan omia utopioitani, kahden vuosikymmenen takaa.

SOITTAJAN VAIMON KAIPAUS

Miten ihmeessä soittajaan rakastuin?
Siniharmaisiin silmiinkö ihastuin?
Jätin villit vuodet ja vapauden,
sun omasi vain olla luvaten.

Näinpä iltaani yksin taas istun vain,
ajat entiset, riemukkaat muistonain.
Juhlat soittajan työtä on iltaisin,
minä yksin oon, mitä siis menetin?

Järven rantaan käyn iltaisin yksinäin
eikä rakkain kulje nyt vierelläin.
Laine rantaan tuo terveiset aina vaan,
Aamuöisin sun jälleen kohdata saan.

Istun reunalle laiturin keinuvan,
näen kuvani pintaan heijastuvan.
Veden tyyneys mieltäni rauhoittaa,
sua kotiin jaksan taas odottaa.

19.7.1993

(Että tuntuu imelältä, mutta kaipa se kaksi vuosikymmentä sitten vielä sokerikin suussa suli?!?)
Ajattelin postailla näitä tänne pulputuksiini, etteivät häviä paperilaput siivotessa jäljettömiin. Saahan näille ainakin hymyillä nyt...

NYT MATKAA TEEN

Kun pakkanen vaan kiristää
niin pieni reissu piristää...
ja lämpimämpään, etelään
jo tästä kohta lennetään!

On matkalaukku pakattu,
on varpaankynnet lakattu;
kun sandaalit mä jalkaan saan
niin meren rantaa kuljen vaan.

Saan viettää luona ystävän
nyt hetken oivan, lämpimän.
Ja maljan saamme kohottaa,
on ystävyys niin mahtavaa!

Me neljäkymmentä jo vuotta
tunnettu on, eikä suotta
olla niinkuin paita, peppu.
Seikkailuja täynnä reppu!

Kierrelty on kahdestaan
kaupungeissa monen maan.
Aina hyvin tultu juttuun,
eikä suuta pantu muttuun.

Ystävyys on lahja kallis,
minkään sitä en mä sallis
rikkoa, vaan lujittaa.
Se kultaakin on kalliimpaa.

TUO PRINSSI ULJAS, NUORI, SADUN IHMEMAAN..

Ihan pikkuisena aina joskus kesken leikkien
uskoin, että isäni saapuisi ratsastaen pihalle
ja hakisi minut mummolasta.
Ei ratsastanut, kaatui Alakurtissa.
Turhaan odottelin.

Vähän isompana, alle kouluikäisenä,
tähyiltiin talvisen tähtitaivaan taakse,
huopatöppöset jalassa, hiukset jääpuikoilla,
rantarinteessä lumisella saunapolulla.
Sanottiin: juutalaisten nappikauppa auki.

Ensimmäiset ihastukset, lapsellisia.
Haaveita, unelmia. Utopiaa.
Ohi menivät, kohteet vaihtuivat.
Jalat hipaisivat maata vain joka
kolmannella askeleella. 

Sitten saapui hän. Tuo prinssi,
ei ratsulla vaan vanhalla fillarillaan.
Ja minä, siitä asti kun pappi 
sanoi aamenensa, hevosena ja rekenä.
Joskus sentään jalaksilla.

Mutta en valita. En sentään jäänyt
pelkästään reen sijalle.
Huonomminkin olisi voinut käydä.
Haaveet ratsulla karauttavasta
unelmien prinssistä eivät käyneet toteen.

Arkitodellisuus on aina tarua ihmeellisempää.
Elämää, ei sen enempää.
Runoratsu vain joskus yrittää laukata.
Vaatimattomalla menestyksellä.
Niinkuin elämä on. Arkipäivää. Kaikki hyvin.

(tämä on niin tylsä tekele ettei edes kuvia viitsi tähän laittaa...)

EILEN JA TÄNÄÄN

Vesihelmiä oksilla luumupuun
kun alkaa vuosi, ja tammikuun
toinen jo päivä; ulkona suojasää.
Kohta pihalla lunta et yhtään nää
jos räystäiltä vettä, kuin kevään myötä
näin valuu pitkin päivää ja yötä.

Ovat alenneet kinokset reunoilla pihan
ja sukset on laitettu kuntoon, ihan
turhan vuoksi, kun lunta ei lain.
Kumisaappaat jalkaani aamulla hain
vaikka jäässä  aivan pinta tien.
Paras kun metsäpolkua vien
pienen koirulin lenkille aamutuimaan.
Muuten kämmäisin kuperkeikkaan huimaan
jos ei piikkejä  saappaiden pohjan alla.
No, selviän hiljempaa kulkemalla!

Vaan entäpäs tänään? Yhtenään
lumihiutaleet maahan lämpimään
ja oksille vihreän pihapuun;
on kolmas päivä jo tammikuun!

En kaipaa pauketta pakkasten,
en paksua nietosta hankien.
Vain pientä sädettä auringon
joka varjoja reunaan koivikon
taas heittäisi, iloa, toivoa tuoden.
Ja alkaisi tämänkin uuden vuoden.

LAPSUUDEN TALVIMUISTOJA

Kaikkialla lumihuntu:
maassa, puissa, talven tuntu -
lapsuusmuistot mieleen saa.
Miten oli ihanaa
lasketella töyräät jäälle,
nousta hyppyreiden päälle
kokeilemaan taitojaan.
Uudestaan, ja aina vaan.

 
Punaposkin tupaan tulla.
Lämmin maito, vehnäpulla
odottivat nauttijaa.
Miten oli ihanaa.
Lämmin sauna mäen alla
löylyllänsä mukavalla
viimeisenkin kylmän vei.
Painaneet ei huolet, ei.

Talvileikit lapsuuden
nousee myötä lumisen
metsän sekä pihamaan.
Jotain jäinkö kaipaamaan?
Kovin vaatimaton paikka,
puutettakin kärsin, vaikka
tuskin sitä ymmärsin.
Silti koti. Rakkahin.

On kuin sinne hiipis salaa,
lapsuusmuistoihin kun palaa.
Pihat, pellot. kaikki toisin,
Mielessäni silti voisin
lumilinnan rakentaa.
Paljon lunta, valkeaa.
Ajatuksen lentää annan.
Vanha sauna luona rannan...

...sai kai purkutuomion.
Saman koki kohtalon
isoisän pirtti suuri,
purettu on sydänmuuri.
Miten tuikki tähdet silloin,
saunalle kun lapset illoin
johti polku luminen.
Ikuisesti muistan sen.

Sydämellisesti tervetuloa uudet runonpunonnan lukijani. Olen teistä kovin iloinen.
Toivottavasti jaksatte olla mukana, vaikkakin nämä punomani runoset eivät niin kaksisia ole...

ISÄNPÄIVÄNÄ 2012

Sataa lumihiutaleita.

Sataa räntää sekä vettä.

Mieleen nousee kaunis muisto

pohjoisesta. Hautapuisto,

jonne kukkakimpun pienen

jätin kivipaaden viereen.

Muistan, kuinka tunsin, että

hetken, vahvan tunteen vienen

voimakseni tielle elon,

poistajaksi menneen pelon,

täyttäjäksi tyhjän olon

isättömän lapsipolon.

Sitä matkaa pohjoiseen

mielessäni jälleen teen.

Muistoksesi kynttilän

tänään, isä, sytytän.

Sydämeeni rauhan sain,

rauhan, jota kauan hain.

Isänpäivän lämpimät onnittelut 

jokaiselle isälle. Olkaa lapsillenne läsnä.

SYYSRIIMITTELYÄ

Taisi mennä jotain pieleen
kun ei mitään nouse mieleen.
Runoa ei suoni pukkaa,
harmittelen, suorin tukkaa....

Riimittelyyn olis mieli
vaan ei taivu Anja kieli.
Askel metsän laitaan kantaa.
Virikkeitä ehkä antaa
kuura maan,  ja lehden lento,
tuulen suukko poskeen hento.

Metsäpolku ohi lammen;
tuuli riipoo lehdet tammen,
polun pintaan syntyy matto,
yllä kirkas taivaan katto.

Kuusimetsä, niinkuin taulu!
Siitä pulpahtaakin laulu
Mörri-Möykyn pesäkolon,
peikon turvallisen olon.

Sammal peittää kallion,
syksyn ruska kaunis on.
Metsäorvokkikin vielä
kukassansa metsätiellä.

Vahverotkin vielä luuraa
sammaleessa! Lunta, kuuraa
puhalteelee tuuli öin,
taivas kirkkain tähtivöin
revontulten loistaa antaa.
Talveen meidät syksy kantaa.

Eipä taaskaan tikku kieleen
mennyt, nousi sanat mieleen.
Ulkoilma tekee terää,
ajatukset siellä herää...


(ja tervetuloa runonpunontaan uudet lukijat!)