TUO PRINSSI ULJAS, NUORI, SADUN IHMEMAAN..

Ihan pikkuisena aina joskus kesken leikkien
uskoin, että isäni saapuisi ratsastaen pihalle
ja hakisi minut mummolasta.
Ei ratsastanut, kaatui Alakurtissa.
Turhaan odottelin.

Vähän isompana, alle kouluikäisenä,
tähyiltiin talvisen tähtitaivaan taakse,
huopatöppöset jalassa, hiukset jääpuikoilla,
rantarinteessä lumisella saunapolulla.
Sanottiin: juutalaisten nappikauppa auki.

Ensimmäiset ihastukset, lapsellisia.
Haaveita, unelmia. Utopiaa.
Ohi menivät, kohteet vaihtuivat.
Jalat hipaisivat maata vain joka
kolmannella askeleella. 

Sitten saapui hän. Tuo prinssi,
ei ratsulla vaan vanhalla fillarillaan.
Ja minä, siitä asti kun pappi 
sanoi aamenensa, hevosena ja rekenä.
Joskus sentään jalaksilla.

Mutta en valita. En sentään jäänyt
pelkästään reen sijalle.
Huonomminkin olisi voinut käydä.
Haaveet ratsulla karauttavasta
unelmien prinssistä eivät käyneet toteen.

Arkitodellisuus on aina tarua ihmeellisempää.
Elämää, ei sen enempää.
Runoratsu vain joskus yrittää laukata.
Vaatimattomalla menestyksellä.
Niinkuin elämä on. Arkipäivää. Kaikki hyvin.

(tämä on niin tylsä tekele ettei edes kuvia viitsi tähän laittaa...)

EILEN JA TÄNÄÄN

Vesihelmiä oksilla luumupuun
kun alkaa vuosi, ja tammikuun
toinen jo päivä; ulkona suojasää.
Kohta pihalla lunta et yhtään nää
jos räystäiltä vettä, kuin kevään myötä
näin valuu pitkin päivää ja yötä.

Ovat alenneet kinokset reunoilla pihan
ja sukset on laitettu kuntoon, ihan
turhan vuoksi, kun lunta ei lain.
Kumisaappaat jalkaani aamulla hain
vaikka jäässä  aivan pinta tien.
Paras kun metsäpolkua vien
pienen koirulin lenkille aamutuimaan.
Muuten kämmäisin kuperkeikkaan huimaan
jos ei piikkejä  saappaiden pohjan alla.
No, selviän hiljempaa kulkemalla!

Vaan entäpäs tänään? Yhtenään
lumihiutaleet maahan lämpimään
ja oksille vihreän pihapuun;
on kolmas päivä jo tammikuun!

En kaipaa pauketta pakkasten,
en paksua nietosta hankien.
Vain pientä sädettä auringon
joka varjoja reunaan koivikon
taas heittäisi, iloa, toivoa tuoden.
Ja alkaisi tämänkin uuden vuoden.

LAPSUUDEN TALVIMUISTOJA

Kaikkialla lumihuntu:
maassa, puissa, talven tuntu -
lapsuusmuistot mieleen saa.
Miten oli ihanaa
lasketella töyräät jäälle,
nousta hyppyreiden päälle
kokeilemaan taitojaan.
Uudestaan, ja aina vaan.

 
Punaposkin tupaan tulla.
Lämmin maito, vehnäpulla
odottivat nauttijaa.
Miten oli ihanaa.
Lämmin sauna mäen alla
löylyllänsä mukavalla
viimeisenkin kylmän vei.
Painaneet ei huolet, ei.

Talvileikit lapsuuden
nousee myötä lumisen
metsän sekä pihamaan.
Jotain jäinkö kaipaamaan?
Kovin vaatimaton paikka,
puutettakin kärsin, vaikka
tuskin sitä ymmärsin.
Silti koti. Rakkahin.

On kuin sinne hiipis salaa,
lapsuusmuistoihin kun palaa.
Pihat, pellot. kaikki toisin,
Mielessäni silti voisin
lumilinnan rakentaa.
Paljon lunta, valkeaa.
Ajatuksen lentää annan.
Vanha sauna luona rannan...

...sai kai purkutuomion.
Saman koki kohtalon
isoisän pirtti suuri,
purettu on sydänmuuri.
Miten tuikki tähdet silloin,
saunalle kun lapset illoin
johti polku luminen.
Ikuisesti muistan sen.

Sydämellisesti tervetuloa uudet runonpunonnan lukijani. Olen teistä kovin iloinen.
Toivottavasti jaksatte olla mukana, vaikkakin nämä punomani runoset eivät niin kaksisia ole...

ISÄNPÄIVÄNÄ 2012

Sataa lumihiutaleita.

Sataa räntää sekä vettä.

Mieleen nousee kaunis muisto

pohjoisesta. Hautapuisto,

jonne kukkakimpun pienen

jätin kivipaaden viereen.

Muistan, kuinka tunsin, että

hetken, vahvan tunteen vienen

voimakseni tielle elon,

poistajaksi menneen pelon,

täyttäjäksi tyhjän olon

isättömän lapsipolon.

Sitä matkaa pohjoiseen

mielessäni jälleen teen.

Muistoksesi kynttilän

tänään, isä, sytytän.

Sydämeeni rauhan sain,

rauhan, jota kauan hain.

Isänpäivän lämpimät onnittelut 

jokaiselle isälle. Olkaa lapsillenne läsnä.

SYYSRIIMITTELYÄ

Taisi mennä jotain pieleen
kun ei mitään nouse mieleen.
Runoa ei suoni pukkaa,
harmittelen, suorin tukkaa....

Riimittelyyn olis mieli
vaan ei taivu Anja kieli.
Askel metsän laitaan kantaa.
Virikkeitä ehkä antaa
kuura maan,  ja lehden lento,
tuulen suukko poskeen hento.

Metsäpolku ohi lammen;
tuuli riipoo lehdet tammen,
polun pintaan syntyy matto,
yllä kirkas taivaan katto.

Kuusimetsä, niinkuin taulu!
Siitä pulpahtaakin laulu
Mörri-Möykyn pesäkolon,
peikon turvallisen olon.

Sammal peittää kallion,
syksyn ruska kaunis on.
Metsäorvokkikin vielä
kukassansa metsätiellä.

Vahverotkin vielä luuraa
sammaleessa! Lunta, kuuraa
puhalteelee tuuli öin,
taivas kirkkain tähtivöin
revontulten loistaa antaa.
Talveen meidät syksy kantaa.

Eipä taaskaan tikku kieleen
mennyt, nousi sanat mieleen.
Ulkoilma tekee terää,
ajatukset siellä herää...


(ja tervetuloa runonpunontaan uudet lukijat!)

TIKKU KIELESSÄ

On kuin olis tikku kieleen
tullut, kun ei runot mieleen
ole nousseet pitkään aikaan.
Mikäs sen nyt aikaan saikaan?
Liekö syksyn sadesäissä
syy, vai niissä taikka näissä
puuhastelun mietinnöissä.
Kenties valvotuissa öissä?

Yöllä piinaa täysikuu,
sade piiskaa, taikka muu
hiertää alla hiusten rajan.
Koetan kestää tämän ajan.
Reippautta kyllä sain
metsästä, kun eilen hain
vahveroita talven tulla.
Riittävästi on jo mulla.

Päivät silti samaa rataa
peräperää aina mataa.
Tempaistava akka on
säälin suosta, onneton.
Reippaaksi mä alan heti.
Homma tämä kiinni veti.
Valita en syksyn säästä
otan kiinni ilon päästä.

Ja heti huomenna käynnistyy
uusi ja positiivinen asenne
elämään, syksyyn...hih.
Näkispä vaan.

MÖKKIAAMUJA

Eipä kauhun rima eteen
nouse, aamulla kun veteen
laiturilta askellan, 
uskallan ja pulahdan.

Simo vahtii laiturilla:
onko mamman hyvä olla
vaikka vettä kaulaan saakka.
Simolla lie huolten taakka.

Älä pelkää, koira pieni!
Itse valitsin tään tieni,
reippautta päivään saan.
Uimaan tahdon uudestaan.

Mökillä on hyvä olla
sateella ja auringolla.
Sielu lepää, rauhoittuu.
Unhoon jää näin kaikki muu...